Vuoden vaihteessa astui voimaan laki, että lemmikkieläimiä saa periaatteessa viedä tarjoilutiloihin eli kahviloihin, baareihin ja ravintoloihin. Jokainen kuppila saa kuitenkin itse päättää hyväksyykö se karvaiset asiakkaat ja jos hyväksyy, siitä täytyy ilmoittaa selkeästi. Minun kotiympäristössäni on ainakin yksi terassi, joka kesäisin jopa tarjoaa nelijalkaisille terassivieraille vedet ja lukuisilla muillakin terasseilla olen nähnyt hauvoja pöytien alla pötköttelemässä. Silti ehkä vähän hassu ajatus, että ravintolassa olisi sisällä koiria tai muita lemmikkejä...
Mitenkäs sitte työpaikalla? Nykyäänhän taitaa olla jonkinlainen trendi, että kaikilla hip ja pop toimistoilla pyörii joku karvainen maskotti. Yhdellä entisellä työpaikallani toimistolle sai aluksi viedä koiria, mutta oltuani talossa ehkä puolisen vuotta, käytäntö muuttui. Silloin kun koirat vielä olivat siellä sallittuja, ne toivat kyllä suurta iloa ja riemua vieraillessaan. Eivätkä omistajat huvikseen haukkujaan sinne tuoneet; syynä oli yleensä pitkä työpäivä, jota pentu ei olisi jaksanut olla yksin kotona, tai vaikkapa eläinlääkäriaika kesken työpäivän. Vaatii kuitenkin aika paljon sekä koiralta että omistajalta jakaa sama työpiste. Omassa hauvassani on ehdottomasti se vika, että se kuorsaa. Kovaa. Yritä siinä sitten tehdä töitä. Tai no, itse siihen vielä pystyisin, sillä olen jo suhteellisen immuuni koirani omituiselle mölinälle, mutta kollegoille joutuisin varmaan ostamaan korvatulpat.
Työviihtyvyys on hillittömän tärkeä asia ja yksi avain siihen on keskustelu ja kehitykselle avoin ilmapiiri. Jos kellään ei ole mitään sitä vastaan, vaihtakaa se joka kuun kolmannen perjantain "rennon pukeutumisen" -päivä "tuo lemmikkisi töihin" -päiväksi. Tai jos ei ole lemmikkiä niin tuo vaikka lapsen. Kaikenlainen repäiseminen ja poikkeavuus työpaikalla saattaa johtaa häkellyttävään yhteisöllisyyteen!
P.S. Olipahan presidentinvaalit! Muistakaa äänestää toisellakin kierroksella, tuleepa kuulkaas jännää!
torstai 26. tammikuuta 2012
torstai 19. tammikuuta 2012
Ulkonäköpaineita
Ennen en liittänyt työhakemuksiin valokuvaani, jos sitä ei erikseen pyydetty. Nykyisin elän siinä uskossa, että jään ehkä paremmin mieleen, kun hakemuksesta näkee heti naamani. Mutta välittääkö kuva aina sellaisen viestin, kuin olen ajatellut? Näkevätkö kaikki kuvassani siistin ja positiivisen näköisen nuoren naisen? Vai herättääkö se joissain mielikuvan blondista tyttösestä, josta ei ehkä ole vaativiin tehtäviin? Tai voiko se tietämättäni herättää muita ei-toivottuja mielikuvia työnantajissa?
Sehän ei ole salaisuus, että erityisesti tiettyihin asiakaspalvelutehtäviin palkattavien on täytettävä tietyt ulkonäkökriteerit. Kosmetiikka- ja vaateliikkeissä ja esimerkiksi isoimpien liikuntakeskusten respoissa näkee vain ja ainoastaan huoliteltuja, hoikkia, kauniita tyttöjä ja poikia. Mutta kuinka paljon perus toimistotyöläisen ulkonäkö alkaa painaa vaakakupissa esimerkiksi erilaisten videohakemusten lisääntyessä? Jääkö hieman ylipainoinen ja ei-niin-muodikas hakija ilman haastattelupaikkaa, kun vastapuolella on solariumrusketettu muodin suurkuluttaja?
Joskus teini-ikäisenä hain kesätöitä pienestä vaateliikkeestä. Omistaja tyrmäsi minut päin naamaa liian hippimäisenä. Noh, ymmärrän omistajan näkökulman ja ymmärsin sen jo tuolloinkin. Mutta olisiko ollut mahdoton ajatus antaa teinitytön vakuuttaa muilta osin ja sitten vain käskeä pukemaan kaulusapaita töihin? Nykyisin haastattelupukeutumiseni koostuu aina kauluspaidasta, mekosta ja korkokengistä. Aikuisen ihmisen onkin syytä osata pukeutua haastatteluun siististi ja edustavasti.
Mielestäni ei tarvitse olla missi ollakseen edustavan näköinen, eikä vaatteiden tarvitse olla kalleinta Guccia ollakseen siistit. Puhtaat vaatteet, suora ryhti ja hymy, niillä pääsee jo alkuun. Suosittelen myös harjan käyttämistä haastattelupäivänä ja naisia kaivamaan ne meikkipussit esiin. Suomessa tunnetaan itsesä brändääminen vielä melko huonosti, mutta jostain on aloitettava. Kannattaa pitää mielessä, että tyylikäs ulkonäkö ei ainakaan haittaa työmarkkinoilla.
Liitän valokuvan tästäkin eteenpäin hakemuksiini, silläkin uhalla, että se ei ole potentiaalisen työnantajan mieleen. Erottuminen on elintärkeää työnhaussa, joten olen valmis ottamaan riskin. Uskon omaan, joskin vielä hiukan hapuilevaan, imagooni.
P.S. Viikonloppuna on vaalit! Muistakaa äänestää! Allekirjoittanut hoiti homman tyylikkäästi jo viimeisenä ennakkoäänestyspäivänä noin tuntia ennen äänestyspaikan sulkeutumista. Saas nähdä miten menee Paavoilla tai vaikka ihanalla Eva Biaudet'lla!
Sehän ei ole salaisuus, että erityisesti tiettyihin asiakaspalvelutehtäviin palkattavien on täytettävä tietyt ulkonäkökriteerit. Kosmetiikka- ja vaateliikkeissä ja esimerkiksi isoimpien liikuntakeskusten respoissa näkee vain ja ainoastaan huoliteltuja, hoikkia, kauniita tyttöjä ja poikia. Mutta kuinka paljon perus toimistotyöläisen ulkonäkö alkaa painaa vaakakupissa esimerkiksi erilaisten videohakemusten lisääntyessä? Jääkö hieman ylipainoinen ja ei-niin-muodikas hakija ilman haastattelupaikkaa, kun vastapuolella on solariumrusketettu muodin suurkuluttaja?
Joskus teini-ikäisenä hain kesätöitä pienestä vaateliikkeestä. Omistaja tyrmäsi minut päin naamaa liian hippimäisenä. Noh, ymmärrän omistajan näkökulman ja ymmärsin sen jo tuolloinkin. Mutta olisiko ollut mahdoton ajatus antaa teinitytön vakuuttaa muilta osin ja sitten vain käskeä pukemaan kaulusapaita töihin? Nykyisin haastattelupukeutumiseni koostuu aina kauluspaidasta, mekosta ja korkokengistä. Aikuisen ihmisen onkin syytä osata pukeutua haastatteluun siististi ja edustavasti.
Mielestäni ei tarvitse olla missi ollakseen edustavan näköinen, eikä vaatteiden tarvitse olla kalleinta Guccia ollakseen siistit. Puhtaat vaatteet, suora ryhti ja hymy, niillä pääsee jo alkuun. Suosittelen myös harjan käyttämistä haastattelupäivänä ja naisia kaivamaan ne meikkipussit esiin. Suomessa tunnetaan itsesä brändääminen vielä melko huonosti, mutta jostain on aloitettava. Kannattaa pitää mielessä, että tyylikäs ulkonäkö ei ainakaan haittaa työmarkkinoilla.
Liitän valokuvan tästäkin eteenpäin hakemuksiini, silläkin uhalla, että se ei ole potentiaalisen työnantajan mieleen. Erottuminen on elintärkeää työnhaussa, joten olen valmis ottamaan riskin. Uskon omaan, joskin vielä hiukan hapuilevaan, imagooni.
P.S. Viikonloppuna on vaalit! Muistakaa äänestää! Allekirjoittanut hoiti homman tyylikkäästi jo viimeisenä ennakkoäänestyspäivänä noin tuntia ennen äänestyspaikan sulkeutumista. Saas nähdä miten menee Paavoilla tai vaikka ihanalla Eva Biaudet'lla!
keskiviikko 11. tammikuuta 2012
Etäisiä ajatuksia työstä ja etätyöstä
Tänään muutaman päivän kestänyt ihanan kirpeä talvisää vaihtui taas kostean kylmäksi räntäsateeksi. Katselin ikkunasta ulos, keitin ison kupin kanelilla maustettua kahvia ja olin ihan hirveän tyytyväinen, että sain jäädä kotiin tekemään töitä. Kotitoimisto on päivän sana, erityisesti talvisessa Suomessa.
Mutta vaikka pimeänä ja sateisena talviaamuna on ihana jäädä oman keittiönpöydän ääreen työskentelemään mukavissa, kulahtaneissa kotivaatteissa, en haluaisi tehdä sitä joka päivä. Hyvästä työyhteisöstä saa energiaa ja inspiraatiota! Ja seuraa. En mitenkään jaksaisi istua kaiket päivät yksin kotona tekemässä töitä. Hei, yksinään on tylsä valittaa, kuinka on taas ihan vääränlainen sää ja työt junnaavat, tai pohtia mitä söisi lounaaksi ja missä. Yksinään on myös tylsä riemuita onnistumisista, eikä kukaan riennä apuun, kun revit rutistuneita papereita tukkeutuneesta tulostimesta. Työyhteisö on ainutlaatuinen sosiaalinen yhteisö, jossa jaetaan eri asioita ja eri tavalla, kuin perheen tai ystävien kesken.
Aikoinaan olin töissä eräässä yrityksessä osastolla, jossa oli vain naisia. Tämä työyhteisö oli poikkeus; olisin nimittäin hyvin paljon mieluummin istunut kaiket päivät vaikka yksin siivouskopissa tekemässä töitä, kuin siinä toimistossa. En edes riittävän hyvin osaa kuvailla sitä negatiivisuuden vuolasta virtaa, joka siinä yhteisössä velloi päivästä toiseen. Enkä väitä, että syy oli siinä, että toimistossa oli vain naisia. Väitän vain, että se yhteisö olisi parantunut muutalla miehellä.
Hyvästä työyhteisöstä saa energiaa ja inspiraatiota, huonosta saa masennuksen, tai ainakin pahan mielen. Lukuisista työpaikoistani huolimatta tämä oli yksittäistapaus ja muutoin olen saanut nauttia ihanista työkavereista.
Niin ja hei. Sen lisäksi, että siellä työpaikan oikealla toimistolla on seuraa ja inspiraatiota ja tukea, sinne saa myös pukeutua. Oikeasti, jos tekisin kaiket päivät kotona töitä, kulkisin aina rönttöisissä kotivaattessa (kyllä, käyn niissä myös kaupassa) tai saliverkkareissa! Mutta tästä työpukeutumisesta riittääkin juttua sen verran, että taidan omistaa sille ihan oman kirjoituksen myöhemmin...
Mutta vaikka pimeänä ja sateisena talviaamuna on ihana jäädä oman keittiönpöydän ääreen työskentelemään mukavissa, kulahtaneissa kotivaatteissa, en haluaisi tehdä sitä joka päivä. Hyvästä työyhteisöstä saa energiaa ja inspiraatiota! Ja seuraa. En mitenkään jaksaisi istua kaiket päivät yksin kotona tekemässä töitä. Hei, yksinään on tylsä valittaa, kuinka on taas ihan vääränlainen sää ja työt junnaavat, tai pohtia mitä söisi lounaaksi ja missä. Yksinään on myös tylsä riemuita onnistumisista, eikä kukaan riennä apuun, kun revit rutistuneita papereita tukkeutuneesta tulostimesta. Työyhteisö on ainutlaatuinen sosiaalinen yhteisö, jossa jaetaan eri asioita ja eri tavalla, kuin perheen tai ystävien kesken.
Aikoinaan olin töissä eräässä yrityksessä osastolla, jossa oli vain naisia. Tämä työyhteisö oli poikkeus; olisin nimittäin hyvin paljon mieluummin istunut kaiket päivät vaikka yksin siivouskopissa tekemässä töitä, kuin siinä toimistossa. En edes riittävän hyvin osaa kuvailla sitä negatiivisuuden vuolasta virtaa, joka siinä yhteisössä velloi päivästä toiseen. Enkä väitä, että syy oli siinä, että toimistossa oli vain naisia. Väitän vain, että se yhteisö olisi parantunut muutalla miehellä.
Hyvästä työyhteisöstä saa energiaa ja inspiraatiota, huonosta saa masennuksen, tai ainakin pahan mielen. Lukuisista työpaikoistani huolimatta tämä oli yksittäistapaus ja muutoin olen saanut nauttia ihanista työkavereista.
Niin ja hei. Sen lisäksi, että siellä työpaikan oikealla toimistolla on seuraa ja inspiraatiota ja tukea, sinne saa myös pukeutua. Oikeasti, jos tekisin kaiket päivät kotona töitä, kulkisin aina rönttöisissä kotivaattessa (kyllä, käyn niissä myös kaupassa) tai saliverkkareissa! Mutta tästä työpukeutumisesta riittääkin juttua sen verran, että taidan omistaa sille ihan oman kirjoituksen myöhemmin...
torstai 5. tammikuuta 2012
Liian pitkä matka töihin
Asun Helsingin kantakaupungissa. Olen asunut siellä nyt reilut kolme vuotta. Sitä ennen asuin Espoossa.
Espoossa asuessani oli mielestäni ihan ok, että bussia joutui odottamaan joskus 15 minuuttia ja tunnin matka kouluun, töihin tai ystävää tapaamaan, ei tuntunut lainkaan ylivoimaisen pitkältä. Toisin on nyt. Hermostun, jos metron saapumiseen on yli kolme minuuttia. Vajaan tunnin matka Espooseen vanhempien tai ystävien luokse tuntuu kamalan pitkältä; sinne jaksaa lähteä vain viikonloppuisin (ja hyvällä säällä). Ylipäätään paikat, joihin ei pääse metrolla tai ratikalla, ovat pääsääntöisesti liian kaukana.
Yhteen aikaan työpaikkani sijaitsi Espoossa, junamatkan päässä. Matka kotoa toimistolle kesti noin 45 minuuttia. Pidin työstäni ja työkavereistani kovasti, mutta harkitsin työpaikan vaihtamista pitkän työmatkan takia. Espoossa kuljin lähes joka päivä saman matkan kouluun, eikä se ollut mikään ongelma. Itseasiassa nautin tuolloin koulumatkoistani; hetki aikaa vain omille ajatuksille ja hyvälle musiikille.
Mikä sitten on sopiva työmatkan pituus? Kuinka pitkän matkan olet valmis päivittäin matkustamaan unelmiesi työpaikan takia? Entä voiko työpaikka on liian lähellä? Elän tällä hetkellä hyvin itsekeskeistä ja hedonistista elämää. Haluan, että kaikki on lähellä, enkä todellakaan kaipaa urbaanin kaupunkielämän keskeltä "omaan rauhaan". Ymmärrän kuitenkin, että jossain vaiheessa saatta tulla tilanne, jolloin oma piha ja perunamaa ohittavat arvoasteikossa 15 minuutin työmatkan.
Kerrostalossa, jossa asun, on ensimmäisessä kerroksessa muutamia liikehuoneistoja. Hiljattain yhdessä näistä oli työpaikka avoinna. Jopa minun mittapuullani kolmet portaat alas olisi jo liian lyhyt työmatka.
Espoossa asuessani oli mielestäni ihan ok, että bussia joutui odottamaan joskus 15 minuuttia ja tunnin matka kouluun, töihin tai ystävää tapaamaan, ei tuntunut lainkaan ylivoimaisen pitkältä. Toisin on nyt. Hermostun, jos metron saapumiseen on yli kolme minuuttia. Vajaan tunnin matka Espooseen vanhempien tai ystävien luokse tuntuu kamalan pitkältä; sinne jaksaa lähteä vain viikonloppuisin (ja hyvällä säällä). Ylipäätään paikat, joihin ei pääse metrolla tai ratikalla, ovat pääsääntöisesti liian kaukana.
Yhteen aikaan työpaikkani sijaitsi Espoossa, junamatkan päässä. Matka kotoa toimistolle kesti noin 45 minuuttia. Pidin työstäni ja työkavereistani kovasti, mutta harkitsin työpaikan vaihtamista pitkän työmatkan takia. Espoossa kuljin lähes joka päivä saman matkan kouluun, eikä se ollut mikään ongelma. Itseasiassa nautin tuolloin koulumatkoistani; hetki aikaa vain omille ajatuksille ja hyvälle musiikille.
Mikä sitten on sopiva työmatkan pituus? Kuinka pitkän matkan olet valmis päivittäin matkustamaan unelmiesi työpaikan takia? Entä voiko työpaikka on liian lähellä? Elän tällä hetkellä hyvin itsekeskeistä ja hedonistista elämää. Haluan, että kaikki on lähellä, enkä todellakaan kaipaa urbaanin kaupunkielämän keskeltä "omaan rauhaan". Ymmärrän kuitenkin, että jossain vaiheessa saatta tulla tilanne, jolloin oma piha ja perunamaa ohittavat arvoasteikossa 15 minuutin työmatkan.
Kerrostalossa, jossa asun, on ensimmäisessä kerroksessa muutamia liikehuoneistoja. Hiljattain yhdessä näistä oli työpaikka avoinna. Jopa minun mittapuullani kolmet portaat alas olisi jo liian lyhyt työmatka.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)