Meillä Voitella on kovasti puhuttu siitä, miten työnhakijoita pitäisi valmentaa työhaastatteluihin ja ylipäätään työnhakuun. Asialla on toki myös toinen puoli: millä valmiuksilla työnantajat haastattelevat hakijoita? Tätä aloin tänään pohtia enemmänkin.
Minun nähdäkseni työhaastattelu on tilanne, jossa hakija yrittää myydä omat kykynsä yrityksen käyttöön. Haastattelijat puolestaan pyrkivät löytämään yritykselle sopivaa työvoimaa JA samalla myymään yrityksen potentiaaliselle kandidaatille, eikö? Vaikka työnhakija on hakenut jotain tiettyä paikkaa, eihän se tarkoita sitä, että hän on täysin varauksetta valmis aloittamaan siellä työskentelyn. Mikäli haastattelijat antavat yrityksestä huonon kuvan, saattaa kandidaatti päättää kiikutaa talenttinsa johonkin mukavampaan firmaan.
Kuten olenkin aiemmin todennut, olen ehtinyt puuhata monenlaista elämäni aikana. Monenlaisen puuhaaminen on vaatinut myös monenlaisia työhaastatteluita. Oi kyllä, niitä on ollut monenkirjavia. Osa työhaastatteluista on jäänyt hyvin positiivisesti mieleen, vaikka en olisi paikkaa saanutkaan. Osa sitten on jäänyt mieleen, noh, vähän vähemmän imartelevasssa mielessä. Kerroinkin jo aiemmin vaatetusalan liikkeestä, josta minut käännytettiin "liian hippimäisenä". Eräs toinen haastattelu jäi mieleen jäätävästä tunnelmasta. Kukaan ei tainnut hymyillä kertaakaan sen jälkeen, kun olimme astuneet neuvotteluhuoneeseen. Kaksi haastattelijaa tuijotti minua pistävästi ja esitti kysymyksiä asenteella: ethän sinä näitä hommia kuitenkaan osaa. Jostain kumman syystä en lähtenyt enää haastatteluiden toiselle kierrokselle, vaan valitsin toisen paikan. Eräs haastattelijaherra alkoi heti kättelyn jälkeen kärkkäästi kritisoimaan aiemmassa työpaikassa tekemiäni töitä. Olin jo lähes valmis poistumaan koko tilanteesta, mutta halusin nähdä homman loppuun. Vartin sättimisen jälkeen hän totesi, että oli vain testannut miten osaan ottaa kritiikkiä vastaan. Kuulemma asiakkaiden varalta. Mielenkiintoinen ja yllättävä taktiikka kyllä, mutta itse ainakin suhtaudun huomattavan erilailla hankaliin asiakastilanteisiin ja tilanteisiin, jossa ventovieras ihminen, ehkä mahdollinen työnantaja, haukkuu minua. Tyylinsä kullakin.
Työhaastattelutilateesta lähtee esimiehen ja alaisen suhteen luominen. Ja yrityksen ja työntekijän suhteen luominen. Reiluun esimieheen, jonka kanssa on suhteellisen samalla aaltopituudella, on huomattavasti helpompi sitoutua. Ja hyvästä sitoutumisesta puolestaan seuraa liuta muita hyviä asioita. En tarkoita, että työhaastatteluissa pitäisi pelata lautapelejä ja syödä jäätelöä, kandidaatit on toki hyvä pistää vähän tiukillekkin, jotta todellinen luonto paljastuu. Mutta silti, kyse ei ole vain siitä, millaisen kuvan työnantaja saa hakijasta, vaan myös toisinpäin.
Onkos Viivin kuulijakunnalla kamalia haastattelumuistoja? Kertokaa ihmeessä myös haastattelijan näkökulmasta! Tai olinko muuten tässä pohdinnassa mielestänne ihan hukassa vai asian ytimessä?
Rentouttavaa viikonloppua (mihin nämä viikot katoaa?)!
perjantai 24. helmikuuta 2012
torstai 16. helmikuuta 2012
Kesätyöjahti alkaa: än yy tee nyt!
Huomio nuoriso! Kesä tulee hurjaa vauhtia, vaikka vielä saammekin kahlata polvia myöten lumessa. Nyt on viimeistään aika herätä kesätyöjahtiin!
Allekirjoittaneen ensimmäinen kesätyö oli pihojen haravoimista ja kukkapenkkien kitkemistä. Taisin olla 16-vuotias. Työ oli leppoisaa; pomo ei ollut hengittämässä niskaan (kunhan työt hoidettiin ajallaan) ja työpäivät sai viettää suunnilleen samanikäisten nuorten kanssa. Silloin tällöin bonuksena olivat upeat ilmat, ja siitä seurannut upea rusketus. Palkka ei ollut kummoinen, mutta varsin riittävä taskuraha teinille.
Totuuden nimissä on kerrottava, että saatoimme joskus hiukan käyttää pomon läsnäolemattomuutta hyväksikin. Mutta hei, mitä sitten jos otettiin pikku torkut jonkun parvekkeen alla, työt hoidettiin aina ja kunnolla! Vietimme muutamien ystävieni kanssa kyseisissä pihahommissa muutaman kesän ja siitä jäänyt kitkemisvietti ei ihan heti hellittänytkään. Vielä loppukesästä ja jopa seuraavina kesinä, kun olimme jo muissa töissä, saattoi joku huomaamattaan pihalla istuskellessamme alkaa nyppiä viereisestä istutuksesta rikkaruohoja.
Mikäli itselläni joskus tulevaisuudessa on lapsia, aion ehdottomasti patistaa heidät teini-iässä kesätöihin. Koko kesää ei tarvitse raataa, mutta edes muutama viikko oikeaa työtä opettaa jos vaikka mitä. Jos ei muuta, niin itse en ainakaan katsoisi työnanatajana kovin hyvällä 20-vuotiasta hakijaa, jolla ei pätkääkään työkokemusta. Eli nyt niitä hakemuksia menemään!
Ihanaa viikonloppua kaikille!
Allekirjoittaneen ensimmäinen kesätyö oli pihojen haravoimista ja kukkapenkkien kitkemistä. Taisin olla 16-vuotias. Työ oli leppoisaa; pomo ei ollut hengittämässä niskaan (kunhan työt hoidettiin ajallaan) ja työpäivät sai viettää suunnilleen samanikäisten nuorten kanssa. Silloin tällöin bonuksena olivat upeat ilmat, ja siitä seurannut upea rusketus. Palkka ei ollut kummoinen, mutta varsin riittävä taskuraha teinille.
Totuuden nimissä on kerrottava, että saatoimme joskus hiukan käyttää pomon läsnäolemattomuutta hyväksikin. Mutta hei, mitä sitten jos otettiin pikku torkut jonkun parvekkeen alla, työt hoidettiin aina ja kunnolla! Vietimme muutamien ystävieni kanssa kyseisissä pihahommissa muutaman kesän ja siitä jäänyt kitkemisvietti ei ihan heti hellittänytkään. Vielä loppukesästä ja jopa seuraavina kesinä, kun olimme jo muissa töissä, saattoi joku huomaamattaan pihalla istuskellessamme alkaa nyppiä viereisestä istutuksesta rikkaruohoja.
Mikäli itselläni joskus tulevaisuudessa on lapsia, aion ehdottomasti patistaa heidät teini-iässä kesätöihin. Koko kesää ei tarvitse raataa, mutta edes muutama viikko oikeaa työtä opettaa jos vaikka mitä. Jos ei muuta, niin itse en ainakaan katsoisi työnanatajana kovin hyvällä 20-vuotiasta hakijaa, jolla ei pätkääkään työkokemusta. Eli nyt niitä hakemuksia menemään!
Ihanaa viikonloppua kaikille!
keskiviikko 8. helmikuuta 2012
Lapsuuden haaveita ja aikuisuuden haahuilua
Kuinkahan moni päätyy siihen ammattiin, josta on lapsena haaveillut? Kai nyt joku sentään?
Pienenä minun haaveammattini oli eläinlääkäri. Koska tykkäsin eläimistä, loogista eikö totta? Jossain vaiheessa tajusin, että eläinlääkäri ei pelkästään silittele ja helli eläimiä, vaan joutuu muun muassa lopettamaan niitä. Päätin vaihtaa urani suuntaa. Seuraavana listalle nousivat vaatesuunnittelija (koska tykkäsin piirtää ja olin varmaan katsonut Kauniita ja Rohkeita) ja ratsastuksenopettaja (koska harrastin ratsastusta niin kuin kaikki naapuruston pikkutytöt). Hevoshommat tajusin liian raskaiksi joskus teini-iässä, sitä sen sijaan en muista mihin lupaava muotiurani kaatui.
Sittemmin olen kulkenut monia polkuja ja olen varsin tyytyväinen siihen missä olen, ja taidan jopa tietää suurin piirtein mitä haluan tehdä jatkossa. Vaikka en olekaan ihan penskasta asti tähdännyt juuri tähän, koen olevani onnekas, kun tiedän mitä haluan, mistä tykkään ja missä olen hyvä. Ei mikään itsestäänselvyys tämän päivän nuorille aikuisille, jotka venyttävät ja vanuttavat opintoja yli kolmen kympin, koska vakituinen työelämä ja jonkun tietyn suunnan valitseminen nähdään ahdistavana. Olemme haahuilijasukupolvi. Haluaisimme opiskella vähän kaikkea ja matkustella ja kokeilla erilaisia töitä. Vakituinen työpaikka ja 8-16 päivät eivät välttämättä enää edustakkaan onnistumista ja turvaa, vaan harmaata oravanpyörää. Uskon, että tällä ajatusmaailmalla tulee myös olemaan vaikutuksia työkulttuuriin.
Työhaastatteluissa kysytään usein, missä kandidaatti näkee itsensä esimerkiksi viiden vuoden päästä. Kamala kysymys! Omaa elämääni olen pakon edessä joutunut suunnittelemaan ensi syksylle asti ja se tuntuu melko lailla maksimilta. Muutaman vuoden säteellä osaisin ehkä sanoa jotain, mutta viiden vuoden päästä tai sitä kauempana, ei aavistustakaan. Ehkä tältä haahuilijasukupolvelta puuttuu myös sitä pitkän tähtäimen urasuunnittelua. Enää ei edetä samassa firmassa assistentista johtajaksi, vaan pompitaan työtehtävien ja työpaikkojen välillä.
Jos harkitset uran vaihtoa, kaivappa muistin syövereistä esiin ne lapsuuden haaveet. Ehkä siellä kyti joku varteenotettavakin vaihtoehto, joka vain hautautui rationaalisten ratkaisujen alle? Eläinlääkäriä minusta ei koskaan tule, sillä haluan yhäkin vain keskittyä eläinten paijaamiseen hoitotoimenpiteiden sijaan. Sen sijaan, kuka tietää vaikka joku päivä elvyttäisin sisäisen muotisuunnittelijani. Tykkään vieläkin piirtää.
Pienenä minun haaveammattini oli eläinlääkäri. Koska tykkäsin eläimistä, loogista eikö totta? Jossain vaiheessa tajusin, että eläinlääkäri ei pelkästään silittele ja helli eläimiä, vaan joutuu muun muassa lopettamaan niitä. Päätin vaihtaa urani suuntaa. Seuraavana listalle nousivat vaatesuunnittelija (koska tykkäsin piirtää ja olin varmaan katsonut Kauniita ja Rohkeita) ja ratsastuksenopettaja (koska harrastin ratsastusta niin kuin kaikki naapuruston pikkutytöt). Hevoshommat tajusin liian raskaiksi joskus teini-iässä, sitä sen sijaan en muista mihin lupaava muotiurani kaatui.
Sittemmin olen kulkenut monia polkuja ja olen varsin tyytyväinen siihen missä olen, ja taidan jopa tietää suurin piirtein mitä haluan tehdä jatkossa. Vaikka en olekaan ihan penskasta asti tähdännyt juuri tähän, koen olevani onnekas, kun tiedän mitä haluan, mistä tykkään ja missä olen hyvä. Ei mikään itsestäänselvyys tämän päivän nuorille aikuisille, jotka venyttävät ja vanuttavat opintoja yli kolmen kympin, koska vakituinen työelämä ja jonkun tietyn suunnan valitseminen nähdään ahdistavana. Olemme haahuilijasukupolvi. Haluaisimme opiskella vähän kaikkea ja matkustella ja kokeilla erilaisia töitä. Vakituinen työpaikka ja 8-16 päivät eivät välttämättä enää edustakkaan onnistumista ja turvaa, vaan harmaata oravanpyörää. Uskon, että tällä ajatusmaailmalla tulee myös olemaan vaikutuksia työkulttuuriin.
Työhaastatteluissa kysytään usein, missä kandidaatti näkee itsensä esimerkiksi viiden vuoden päästä. Kamala kysymys! Omaa elämääni olen pakon edessä joutunut suunnittelemaan ensi syksylle asti ja se tuntuu melko lailla maksimilta. Muutaman vuoden säteellä osaisin ehkä sanoa jotain, mutta viiden vuoden päästä tai sitä kauempana, ei aavistustakaan. Ehkä tältä haahuilijasukupolvelta puuttuu myös sitä pitkän tähtäimen urasuunnittelua. Enää ei edetä samassa firmassa assistentista johtajaksi, vaan pompitaan työtehtävien ja työpaikkojen välillä.
Jos harkitset uran vaihtoa, kaivappa muistin syövereistä esiin ne lapsuuden haaveet. Ehkä siellä kyti joku varteenotettavakin vaihtoehto, joka vain hautautui rationaalisten ratkaisujen alle? Eläinlääkäriä minusta ei koskaan tule, sillä haluan yhäkin vain keskittyä eläinten paijaamiseen hoitotoimenpiteiden sijaan. Sen sijaan, kuka tietää vaikka joku päivä elvyttäisin sisäisen muotisuunnittelijani. Tykkään vieläkin piirtää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)