Kuinkahan moni päätyy siihen ammattiin, josta on lapsena haaveillut? Kai nyt joku sentään?
Pienenä minun haaveammattini oli eläinlääkäri. Koska tykkäsin eläimistä, loogista eikö totta? Jossain vaiheessa tajusin, että eläinlääkäri ei pelkästään silittele ja helli eläimiä, vaan joutuu muun muassa lopettamaan niitä. Päätin vaihtaa urani suuntaa. Seuraavana listalle nousivat vaatesuunnittelija (koska tykkäsin piirtää ja olin varmaan katsonut Kauniita ja Rohkeita) ja ratsastuksenopettaja (koska harrastin ratsastusta niin kuin kaikki naapuruston pikkutytöt). Hevoshommat tajusin liian raskaiksi joskus teini-iässä, sitä sen sijaan en muista mihin lupaava muotiurani kaatui.
Sittemmin olen kulkenut monia polkuja ja olen varsin tyytyväinen siihen missä olen, ja taidan jopa tietää suurin piirtein mitä haluan tehdä jatkossa. Vaikka en olekaan ihan penskasta asti tähdännyt juuri tähän, koen olevani onnekas, kun tiedän mitä haluan, mistä tykkään ja missä olen hyvä. Ei mikään itsestäänselvyys tämän päivän nuorille aikuisille, jotka venyttävät ja vanuttavat opintoja yli kolmen kympin, koska vakituinen työelämä ja jonkun tietyn suunnan valitseminen nähdään ahdistavana. Olemme haahuilijasukupolvi. Haluaisimme opiskella vähän kaikkea ja matkustella ja kokeilla erilaisia töitä. Vakituinen työpaikka ja 8-16 päivät eivät välttämättä enää edustakkaan onnistumista ja turvaa, vaan harmaata oravanpyörää. Uskon, että tällä ajatusmaailmalla tulee myös olemaan vaikutuksia työkulttuuriin.
Työhaastatteluissa kysytään usein, missä kandidaatti näkee itsensä esimerkiksi viiden vuoden päästä. Kamala kysymys! Omaa elämääni olen pakon edessä joutunut suunnittelemaan ensi syksylle asti ja se tuntuu melko lailla maksimilta. Muutaman vuoden säteellä osaisin ehkä sanoa jotain, mutta viiden vuoden päästä tai sitä kauempana, ei aavistustakaan. Ehkä tältä haahuilijasukupolvelta puuttuu myös sitä pitkän tähtäimen urasuunnittelua. Enää ei edetä samassa firmassa assistentista johtajaksi, vaan pompitaan työtehtävien ja työpaikkojen välillä.
Jos harkitset uran vaihtoa, kaivappa muistin syövereistä esiin ne lapsuuden haaveet. Ehkä siellä kyti joku varteenotettavakin vaihtoehto, joka vain hautautui rationaalisten ratkaisujen alle? Eläinlääkäriä minusta ei koskaan tule, sillä haluan yhäkin vain keskittyä eläinten paijaamiseen hoitotoimenpiteiden sijaan. Sen sijaan, kuka tietää vaikka joku päivä elvyttäisin sisäisen muotisuunnittelijani. Tykkään vieläkin piirtää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti