No niin, myönnetään. Vaikka olen perusluonteeltani hyvin positiivinen ja sosiaalinen, aiheuttaa stressi ja väsymys välillä tuntemuksia, joita voitaisi lienet kutsua jopa lähes ihmisvihaksi. Miten se sitten ilmenee?
Istun iltapäivällä täpötäydessä metrossa menossa palaveriin. Kiire ja väsyttää. Vieressäni istuu mies, joka ryystää räkää nenäonteloidensa kautta nieluun. Yököttää ja kihisen halusta huutaa: "LOPETA!".
Istun junassa menossa kohti kotia pitkän päivän jälkeen. Olen aivan uupunut ja haluan mielelläni vain istua napit korvilla kuuntelemassa musiikkia ja katsella maisemia. Eteeni tulee hymyilevä mies, joka alkaa juttelemaan. Pakkohan siinä on laittaa musiikit pois päältä ja kuunnella, mitä toisella on asiaa. Käy ilmi, että herra on siinä ihan vaan tutustumistarkoituksessa. Tunnen itseni epäkohteliaaksi ja juntiksi, kun en millään jaksaisi jutella ja yritän lopettaa keskustelun hienovaraisesti.
Suuntaan Rautatieasemalta metrolle. Matkalla tekee mieli pamauttaa laukulla jokaista, joka:
a.) puhuu kännykkäänsä, eikä tokikaan pysty samalla seuraamaan ympäröivää maailmaa, vaan meinaa kävellä päälleni
b.) jää liukuportaiden eteen pyörimään ja ihmettelemään, että mennäkkö vai eikö mennä
c.) yrittää työntää käteeni jotain mainosviestiä tai julistusta kantavaa lippusta ja lappusta
Toisaalta myönnän, että olen itsekkin varmaan monelle se verenpainetta nostattava tekijä. Tykkään nimittäin usein syödä aamupalaa tai välipalaa junassa ja välillä tulee myös meikattua, kun on lähtenyt kiireessä liikkeelle. Nämähän ovat niitä asioita, joista moni on myöntänyt ärsyyntyvänsä.
Kännykkään puhujista en vaivaannu ja juttelen kyllä itsekkin sujuvasti vaikka ruuhkabussissa, jos joku sattuu soittamaan. Itseasiassa minussa on sen verran uteliasta urkkijaa, että jään helposti kuuntelemaan mielenkiintoisen kuuloisia puheluita ja yritän päätellä mielessäni, mistä on kyse. Juoruilette siis julkisissa liikennevälineissä omalla vastuullanne: saatatte joutua Viivi Voiten keittiöpsykologian kohteiksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti