Ylen A-talkissa kävi torstai-iltana kiivas keskustelu suomalaisesta työmarkkinasta. Erilaisia ajatuksia herätti erityisesti se, millaista työtä kenenkin pitäisi olla valmis ottamaan vastaan. Saako koulutettu ihminen odotella niitä oman alan töitä ja kuinka kauan? Pitäisikö nuoren, vasta työelämän portteja kolkuttelevan olla valmis menemään minne tahansa töihin? Mihin pisteeseen asti ihminen saa valita oman työpaikkansa ja kenties olla yhteiskunnan elätettävänä?
Silloin kun olin itse 16-17 -vuotias teini, meidän kaveriporukassa vallitsi mielestäni varsin erinomainen työmoraali. Riemusta hypittiin, jos kesätyöpaikka sattui jostain, ihan mistä vaan, aukeamaan. Toiset viettivät kesiä kitkemällä rikkaruohoja, toiset jakamalla postia, toiset pikaruokaloissa. Oman rahan ansaitseminen oli hienoa ja siihen pyrittiin.
Nyttemmin samat nuoret ovat kouluttautuneita ja lähestyvät kolmeakymppiä. Kaikki haluavat oman alan töitä ja paluu kaupan kassalle tulisi suurimmalla osalla kyseeseen vasta äärimmäisessä tilanteessa. Onko se väärin? Takana on vuosikausia opiskelua, kesätyöpaikkoja ja harjoittelupaikkoja, paljon töitä unelman eteen. Ja toisaalta faktahan on se, että joillekkin aloille yksinkertaisesti koulutetaan liikaa ihmisiä.
Suurena ongelmana tänä päivänä ovat nuoret, jotka ovat syystä tai toisesta menettäneet elämänhallintansa. Peruskoulun jälkeen jäädään ajelehtimaan, koska kukaan ei enää ohjaakkaan kädestä pitäen eteenpäin. Näiden nuorten nostaminen takaisin yhteiskunnan rattaisiin on varmasti suurempi ongelma, kuin koulutetut ihmiset, jotka eivät vielä ole valmiita luopumaan tavoitteistaan. Yhteiskunnalle on toki menetys, jos Suomessa koulutetut nuoret aikuiset lähtevät ulkomaille, koska täältä ei löydy haluttuja töitä.
Itse kyllä uskon, että reipas, oma-aloitteinen ja hyvä tyyppi pääsee ennen pitkää haluamalleen uralle. Joskus se voi toki loppujen lopuksi olla jotain ihan muuta, kuin mihin alun perin tähtäsi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti