Perjantai-iltapäivä ja työviikko on, ainakin monella meistä, lopuillaan. Tuntuiko viikko pitkältä? Ei olisi syytä, sillä me kuulemma teemme EU-maiden lyhyintä työviikkoa. Näin kertoo Helsingin Sanomat, jonka tiedot puolestaan perustuvat Dagens Industrissa julkaistuun artikkeliin. Suomalaisten viikkotuntimäärä oli vuonna 2011 keskimäärin 37,8 tuntia. Toinen kysymys taitaakin sitten olla, paljonko tästä keskimääräisestä viikkotuntimäärästä oikeasti tehdään töitä ja paljonko menee täysin työnkuvaan kuulumattomiin juttuihin.
Itse tunnustaudun täysin työtehotuuliviiriksi. Joinakin päivinä en yksinkertaisesti saa mitään aikaan. Selailen sähköposteja ja työhön enemmän tai vähemmän kuuluvia sivustoja ja pyörittelen päässäni asioita, joita pitäisi tehdä. Saatan jopa laatia listoja tehtävistä hommista, mutta sen lähemmäs varsinaista työntekoa en pääse. Sitten on niitä päiviä, kun iskee todellinen työflow. Projektit edistyvät, ideoita lentelee ja sähköposti käy kuumana. Hyvänä flow-päivänä voin helposti tehdä 10 tuntia tehokkaasti töitä.
Olen työntekijänä sellainen, että hoidan kyllä tehtäväni, eivätkä deadlinet ole koskaan minun takiani menneet yliajalle. Mutta teen työni silloin, kun siltä tuntuu. Jos tiistaina ei homma kulje ja kykenen juuri ja juuri vastaamaan pakollisiin sähköposteihin, on kenenkään turha huohottaa niskassa ja vaatia tuloksia. Vastaavasti saatan hoitaa monen päivän homman hyvässä tarmonpuuskassa yhden, vähän pidemmän, työpäivän aikana.
Mitäs sitten, kun deadlinet kolkuttelevat oven takana ja työflow ei ota saapuakseen? No, sitten on vain tehtävä. Välillä on pakko vääntää väkisin. Mutta palataan vielä hetkeksi tuohon viikkotyöaikaan. Itse uskon, että enenevässä määrin tullaan menemään projektiluontoiseen työskentelyyn ja yhä vähemmän varsinaisesti seurataan työtunteja. Mitä ne toimistolla istutut tuntimäärät lopulta kertovat? Eivät ainakaan sitä, mitä sillä tuntimäärällä on saatu aikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti