Perjantai-iltapäivä ja työviikko on, ainakin monella meistä, lopuillaan. Tuntuiko viikko pitkältä? Ei olisi syytä, sillä me kuulemma teemme EU-maiden lyhyintä työviikkoa. Näin kertoo Helsingin Sanomat, jonka tiedot puolestaan perustuvat Dagens Industrissa julkaistuun artikkeliin. Suomalaisten viikkotuntimäärä oli vuonna 2011 keskimäärin 37,8 tuntia. Toinen kysymys taitaakin sitten olla, paljonko tästä keskimääräisestä viikkotuntimäärästä oikeasti tehdään töitä ja paljonko menee täysin työnkuvaan kuulumattomiin juttuihin.
Itse tunnustaudun täysin työtehotuuliviiriksi. Joinakin päivinä en yksinkertaisesti saa mitään aikaan. Selailen sähköposteja ja työhön enemmän tai vähemmän kuuluvia sivustoja ja pyörittelen päässäni asioita, joita pitäisi tehdä. Saatan jopa laatia listoja tehtävistä hommista, mutta sen lähemmäs varsinaista työntekoa en pääse. Sitten on niitä päiviä, kun iskee todellinen työflow. Projektit edistyvät, ideoita lentelee ja sähköposti käy kuumana. Hyvänä flow-päivänä voin helposti tehdä 10 tuntia tehokkaasti töitä.
Olen työntekijänä sellainen, että hoidan kyllä tehtäväni, eivätkä deadlinet ole koskaan minun takiani menneet yliajalle. Mutta teen työni silloin, kun siltä tuntuu. Jos tiistaina ei homma kulje ja kykenen juuri ja juuri vastaamaan pakollisiin sähköposteihin, on kenenkään turha huohottaa niskassa ja vaatia tuloksia. Vastaavasti saatan hoitaa monen päivän homman hyvässä tarmonpuuskassa yhden, vähän pidemmän, työpäivän aikana.
Mitäs sitten, kun deadlinet kolkuttelevat oven takana ja työflow ei ota saapuakseen? No, sitten on vain tehtävä. Välillä on pakko vääntää väkisin. Mutta palataan vielä hetkeksi tuohon viikkotyöaikaan. Itse uskon, että enenevässä määrin tullaan menemään projektiluontoiseen työskentelyyn ja yhä vähemmän varsinaisesti seurataan työtunteja. Mitä ne toimistolla istutut tuntimäärät lopulta kertovat? Eivät ainakaan sitä, mitä sillä tuntimäärällä on saatu aikaan.
perjantai 31. elokuuta 2012
perjantai 17. elokuuta 2012
Hyvä aamu, parempi mieli
En ole mikään aamuvirkku. Läimin herätyskelloa torkkumoodille ainakin puoli tuntia, ennen kuin luovutan ja nousen ylös. Lähden kuitenkin mielelläni aikaisin töihin. Pidän siitä, että kaduilla on vielä rauhallista, metrossa ei tarvitse seisoskella lähikontaktissa muiden matkustajien kanssa ja toimistolla saa rauhassa ja hiljaisuudessa juoda aamukahvin.
Koska olen työmatkalla vielä hyvin herkässä, heräilevässä tilassa, ärsyynnyn helposti pienistäkin asioista. Ärsyttää, jos en saa junassa ikkunapaikkaa. Vielä enemmän ärysttää se, jos ikkunapaikan haltija vetää verhot kiinni, kuten tänään kävi. Haluan nähdä maisemia ja valoa! Suomessa tarvotaan säkkipimeässä puolet vuodesta, haluan nauttia auringosta silloin harvoin, kun sitä on tarjolla. En myöskään pidä äärimmäisen innokkaista ja äänekkäistä konduktööreistä heti aamusta, vaikka muuten arvostankin ystävällistä ja hyvää palvelua. Aamupöhnässä kun lipunmyyjä kiekaisee ovelta yllättäen "HYVÄÄ HUOMENTA!!", on suuri vaara, että take away -kahvit lentävät säikähdyksestä vastapäisen matkustajan naamalle.
En ole kommunikointikykyinen vielä ensimmäisenä hereilläolotuntinani. Hölöttävään puolituttuun törmääminen työmatkalla on piinaa, sillä en todellakaan kykene mihinkään kepeään small talkiin. Toisaalta en haluaisi olla tylykään. Läheiseni onneksi jo tietävätkin, että minulle ei juuri kannata puhua aamuisin.
Hyvä aamu ei aina takaa hyvää päivää, mutta katastrofaalisen huonosta aamusta on ainakin hyvin vaikea pinnistää paremmaksi. Aamuihin kannattaa siis panostaa ja muuttaa pinttyneitä tapoja, jos ne kerta toisensa jälkeen johtavat siihen, että olet töissä myöhässä, kiukkuisena ja hikisenä.
Mikä tekee sinun aamustasi hyvän tai mikä on ärsyttävintä, mitä aamulla voi tapahtua?
Koska olen työmatkalla vielä hyvin herkässä, heräilevässä tilassa, ärsyynnyn helposti pienistäkin asioista. Ärsyttää, jos en saa junassa ikkunapaikkaa. Vielä enemmän ärysttää se, jos ikkunapaikan haltija vetää verhot kiinni, kuten tänään kävi. Haluan nähdä maisemia ja valoa! Suomessa tarvotaan säkkipimeässä puolet vuodesta, haluan nauttia auringosta silloin harvoin, kun sitä on tarjolla. En myöskään pidä äärimmäisen innokkaista ja äänekkäistä konduktööreistä heti aamusta, vaikka muuten arvostankin ystävällistä ja hyvää palvelua. Aamupöhnässä kun lipunmyyjä kiekaisee ovelta yllättäen "HYVÄÄ HUOMENTA!!", on suuri vaara, että take away -kahvit lentävät säikähdyksestä vastapäisen matkustajan naamalle.
En ole kommunikointikykyinen vielä ensimmäisenä hereilläolotuntinani. Hölöttävään puolituttuun törmääminen työmatkalla on piinaa, sillä en todellakaan kykene mihinkään kepeään small talkiin. Toisaalta en haluaisi olla tylykään. Läheiseni onneksi jo tietävätkin, että minulle ei juuri kannata puhua aamuisin.
Hyvä aamu ei aina takaa hyvää päivää, mutta katastrofaalisen huonosta aamusta on ainakin hyvin vaikea pinnistää paremmaksi. Aamuihin kannattaa siis panostaa ja muuttaa pinttyneitä tapoja, jos ne kerta toisensa jälkeen johtavat siihen, että olet töissä myöhässä, kiukkuisena ja hikisenä.
Mikä tekee sinun aamustasi hyvän tai mikä on ärsyttävintä, mitä aamulla voi tapahtua?
torstai 26. heinäkuuta 2012
Loma loppuu, kesä jatkuu!
Niinhän sekin loma sitten loppui ja paluu arkeen koitti maanantaina. Säät eivät ihan hurjasti suosineet lomalaista, mutta saunomisesta ja grillaamisesta voi nauttia, vaikka vähän sataisikin. Hyttysiä oli kyllä LIIKAA. Yhdellä mökillä jopa niin paljon, että oli pakko vaihtaa maisemaa kesken kaiken. Mökkiaktiviteettien lisäksi vietin viikon kaupungissa ja siellä muun muassa hemmottelin itseäni ravintolaruoalla lähes joka päivä (päätin antaa itselleni lomaa myös keittiöstä). Jos ette ole vielä käyneet Fazerin brunssilla, niin suosittelen todella kokeilemaan! Kaikenkaikkiaan oli rentouttava ja ihana loma.
Töihinpaluu on sujunut odotettua kivuttomammin, jopa miellyttävästi. Olen miettinyt, että kesäloma kannattaisi Suomen olosuhteissa ajoittaa elokuulle. Toisaalta kun palaa lomilta näin heinäkuussa, kun muut vielä loikoilevat laitureilla, saa arkeen sopeutua huomattavasti rauhallisemmassa tahdissa. Kun asiakkaat ovat vielä lomilla, on toimistolla mukavan verkkainen tahti. Auringon pilkahtaessa voi vaikka piipahtaa ulos kahville.
Vaikka kesäloma loppuikin, ei se tokikaan tarkoita, että syksy olisi vielä lähelläkään! Odotan elokuulta aurinkoisia päiviä ja helteitä, joita Pekka Pouta on pantannut tähän asti. Tarvitsen vielä aimo annoksen lämpöä, jotta selviän talvesta! Elokuu näyttää muutenkin omalta osaltani kesäkuukausista vilkkaimmalta, noin niinkuin viihderintamalla. On rapujuhlia ja festareita ja kaupunkitapahtumia. Odotan innolla!
Lämmintä ja aurinkoista kesän jatkoa!
Töihinpaluu on sujunut odotettua kivuttomammin, jopa miellyttävästi. Olen miettinyt, että kesäloma kannattaisi Suomen olosuhteissa ajoittaa elokuulle. Toisaalta kun palaa lomilta näin heinäkuussa, kun muut vielä loikoilevat laitureilla, saa arkeen sopeutua huomattavasti rauhallisemmassa tahdissa. Kun asiakkaat ovat vielä lomilla, on toimistolla mukavan verkkainen tahti. Auringon pilkahtaessa voi vaikka piipahtaa ulos kahville.
Vaikka kesäloma loppuikin, ei se tokikaan tarkoita, että syksy olisi vielä lähelläkään! Odotan elokuulta aurinkoisia päiviä ja helteitä, joita Pekka Pouta on pantannut tähän asti. Tarvitsen vielä aimo annoksen lämpöä, jotta selviän talvesta! Elokuu näyttää muutenkin omalta osaltani kesäkuukausista vilkkaimmalta, noin niinkuin viihderintamalla. On rapujuhlia ja festareita ja kaupunkitapahtumia. Odotan innolla!
Lämmintä ja aurinkoista kesän jatkoa!
perjantai 6. heinäkuuta 2012
Lomastressi
Apua! Mulla alkaa tänään loma! Eikä mulla ole vielä päiväntarkkaa suunnitelmaa seuraaville viikoille!
Olenkin jo tainnut aiemmin mainita, että olen ehkä aavistuksen verran kontrollifriikki. Teen listoja kaikista mahdollisista asioista ja erityisesti lomia suunnittelen aina reilusti etukäteen. Pelkään, että jos minulla ei ole kunnon suunnitelmaa, koko loma valuu hukkaan. Ja jos vaivalla tekemiini suunnitelmiin tulee minusta riippumattomia muutoksia, maailma romahtaa. Ainakin hetkeksi. Tietysti lomalla pitäisi osata kerrankin oikeasti rentoutua ja päästää irti suorittamisesta, mutta minkäs teet, minä tarvitsen suunnitelmia. Mieluiten paperille kirjattuna.
Niinpä olenkin nyt vähän pulassa, sillä kaiken kiireen keskellä en ole ehtinyt tehdä Excel-taulukkoa lomasuunnitelmista tai edes listaa ranskalaisilla viivoilla erilaisista aktiviteeteista, joilla haluaisin päiväni täyttää. Osan lomastani vietän maalla ja siellähän aika kuluu kuin itsestään. Pelkästään saunan lämmittämiseen ja ruoan laittoon saa kulutettua puolet päivästä. Mutta mitäs sitten kaupungissa? Voisi käydä kirppiksellä, Linnanmäellä, Suomenlinnassa, kokeilla uutta ruokaravintolaa (mitä?), istua terassilla... Sateisena päivänä voisi piipahtaa elokuvissa. Mitäs muuta? Olenko nyt unohtanut jotain tärkeää, jota ilman kaupunkilomani on täysin mitätön? Antakaa vinkkejä!
Tässä kohtaa toivotan kaikille oikein ihanaa kesää ja lomaa, jos sellainen vielä sattuu olemaan edessä. Kannustan tekemään lomalla muutakin, kuin makaamaan sohvalla, mutta yritetään nyt kuitenkin olla pahemmin stressaamatta ja keskitytään akkujen lataamiseen.
Aurinkoisia kesäpäiviä, toivottaa Viivi
Olenkin jo tainnut aiemmin mainita, että olen ehkä aavistuksen verran kontrollifriikki. Teen listoja kaikista mahdollisista asioista ja erityisesti lomia suunnittelen aina reilusti etukäteen. Pelkään, että jos minulla ei ole kunnon suunnitelmaa, koko loma valuu hukkaan. Ja jos vaivalla tekemiini suunnitelmiin tulee minusta riippumattomia muutoksia, maailma romahtaa. Ainakin hetkeksi. Tietysti lomalla pitäisi osata kerrankin oikeasti rentoutua ja päästää irti suorittamisesta, mutta minkäs teet, minä tarvitsen suunnitelmia. Mieluiten paperille kirjattuna.
Niinpä olenkin nyt vähän pulassa, sillä kaiken kiireen keskellä en ole ehtinyt tehdä Excel-taulukkoa lomasuunnitelmista tai edes listaa ranskalaisilla viivoilla erilaisista aktiviteeteista, joilla haluaisin päiväni täyttää. Osan lomastani vietän maalla ja siellähän aika kuluu kuin itsestään. Pelkästään saunan lämmittämiseen ja ruoan laittoon saa kulutettua puolet päivästä. Mutta mitäs sitten kaupungissa? Voisi käydä kirppiksellä, Linnanmäellä, Suomenlinnassa, kokeilla uutta ruokaravintolaa (mitä?), istua terassilla... Sateisena päivänä voisi piipahtaa elokuvissa. Mitäs muuta? Olenko nyt unohtanut jotain tärkeää, jota ilman kaupunkilomani on täysin mitätön? Antakaa vinkkejä!
Tässä kohtaa toivotan kaikille oikein ihanaa kesää ja lomaa, jos sellainen vielä sattuu olemaan edessä. Kannustan tekemään lomalla muutakin, kuin makaamaan sohvalla, mutta yritetään nyt kuitenkin olla pahemmin stressaamatta ja keskitytään akkujen lataamiseen.
Aurinkoisia kesäpäiviä, toivottaa Viivi
perjantai 29. kesäkuuta 2012
Neiti Kesäheinä
Kesäkuu lähenee jo loppuaan ja heinäkuu kolkuttelee ovelle. Sehän tarkoittaa monelle loman alkua. Juuri eilen kävin toivottamassa vanhemmilleni hyvää lomaa ja kiikutin heille koirani, joka lähtee myös nauttimaan mökkilomasta. Mahtaakohan koirakin nyt huokaista helpotuksesta, kun ei tarvitse herätä seitsemältä joka aamu? Mökillä joutuu kyllä vartioimaan enemmän kuin kotona, joten sikäli se voi kokea joutuvansa nyt kesätöihin.
Mietippä jos saisit lomailla koko kesän. Olen monta kertaa lounastunnilla katsellut kadehtien pitkästä kesälomasta nauttivia huolettomia pikku koululaisia, jotka leikkivät kavereiden kanssa pihalla ja käyvät välillä ostamassa jätskiä lähikaupasta. Olisi varmaan pitänyt ryhtyä opettajaksi, niillähän on pitkä loma. Tai vielähän tässä ehtii. Mitähän minä voisin opettaa..? Viestintää? Sosiaalista mediaa? Taitavat nykykoululaiset olla uusimmista digitaalisen median villityksistä paljon paremmin perillä kuin minä. Toisaalta olen myös pohtinut vapaan taiteilijan uraa. Saisi olla lomalla juuri silloin, kun huvittaa! Tarvitsisi enää vain löytää rikas mies, joka pitäisi yllä riittävää elintasoa.
No mutta, olen oikein innoissani ja iloinen siitä muutamankin viikon lomasta, joka häämöttää jo edessäpäin. Kun muistaa pyhittää viikonloput rentoutumiselle ja kesästä nauttimiselle, ei pidempää breikkiä edes ihan välttämättä tarvitse.
Oikein ihanaa ja lämmintä lomaa kaikille, jotka nyt jättävät työmaan taakseen ja suuntaavat laitureille loikoilemaan! Syökää grilliruokaa, käyttäkää aurinkorasvaa ja tehkää edes yksi kukkaseppele. Me, jotka lomailemme vähän myöhemmin, jäämme pitämään putiikkia pystyssä.
Terv. Neiti Kesäheinä
Mietippä jos saisit lomailla koko kesän. Olen monta kertaa lounastunnilla katsellut kadehtien pitkästä kesälomasta nauttivia huolettomia pikku koululaisia, jotka leikkivät kavereiden kanssa pihalla ja käyvät välillä ostamassa jätskiä lähikaupasta. Olisi varmaan pitänyt ryhtyä opettajaksi, niillähän on pitkä loma. Tai vielähän tässä ehtii. Mitähän minä voisin opettaa..? Viestintää? Sosiaalista mediaa? Taitavat nykykoululaiset olla uusimmista digitaalisen median villityksistä paljon paremmin perillä kuin minä. Toisaalta olen myös pohtinut vapaan taiteilijan uraa. Saisi olla lomalla juuri silloin, kun huvittaa! Tarvitsisi enää vain löytää rikas mies, joka pitäisi yllä riittävää elintasoa.
No mutta, olen oikein innoissani ja iloinen siitä muutamankin viikon lomasta, joka häämöttää jo edessäpäin. Kun muistaa pyhittää viikonloput rentoutumiselle ja kesästä nauttimiselle, ei pidempää breikkiä edes ihan välttämättä tarvitse.
Oikein ihanaa ja lämmintä lomaa kaikille, jotka nyt jättävät työmaan taakseen ja suuntaavat laitureille loikoilemaan! Syökää grilliruokaa, käyttäkää aurinkorasvaa ja tehkää edes yksi kukkaseppele. Me, jotka lomailemme vähän myöhemmin, jäämme pitämään putiikkia pystyssä.
Terv. Neiti Kesäheinä
keskiviikko 13. kesäkuuta 2012
Työn sairaat "sankarit"
Teillä lukijoilla alkaa varmaa pikkuhiljaa olla minusta sellainen kuva, että en tee muuta kuin valitan. Ei pidä paikkaansa! Olen oikeasti tosi positiivinen ihminen, mutta purnattavista aiheista on vaan hauskempi kirjoittaa, kuin siitä, miten kaunis päivä tänään on (on muuten tosi kaunis!). Niinpä aion tänäänkin vähän valittaa.
Kerronpa tarinan. Muutama viikko takaperin valmistelin suurella innolla todella kovasti odotettua mökkireissua. Ruokalista oli valmiina ja auto lainattu. Piti vain vielä jaksaa yksi työviikko, ennen pitkää viikonloppua.
Alkuviikon palaverissa yksi osanottajista köhi ja niisti oikein antaumuksella. En kiinnittänyt asiaan kummemmin huomiota. Muutama päivä myöhemmin toinen henkilö tästä samasta porukasta alkoi köhiä ja niistää. Myös kolmas alkoi valitella huonoa oloa ja kurkkukipua.
Torstaina iltapäivällä alkoi kurkkuni tuntua karhealta, palelin ja sain kylmiä väreitä. Flunssalääkkeiden voimalla lähdin kuitenkin mökkireissulle. Hartaasti odotettu viikonloppu meni pääasiassa köhien ja niistäen viltin alla...
Miksi ihmiset eivät voi jäädä kotiin ollessaan kipeitä? Miksi pitää leikkiä sankaria toisten kustanuksella ("ei tää oo mitään, pikku flunssa", "minähän en sairaslomaa ole koskaan pitänyt, enkä pidä", "minä olen niin kiireinen, että en ehdi sairastaa")? Kukaan ei ole korvaamaton. Yksikään firma ei kaadu yhden henkilön muutaman päivän sairaslomaan. Tai jos meinaa kaatua, on oltava etätyömahdollisuus. Kellään ei ole oikeutta tulla sairastuttamaan koko työporukkaa. Siinä kärsii lopulta paitsi monen ihmisen työpanos, myös hyvin mahdollisesti heidän perheensä, kun tauti leviää kotona. Yritykselle on varmasti parempi, että yksi henkilö sairastaa muutaman päivän kotona, kuin että hän raahautuu puolikuntoisena töihin, tekee puolella teholla töitä ja lopputuloksena kymmenen muuta sairastuu.
Erityisen inhottavaa on sairastua juuri viikonlopuksi tai lomalla. Kukaan ei halua viettää kesäviikonloppua sängyn pohjalla niistäen. Joten pliis, flunssan iskiessä, hoitakaa itsenne kuntoon, älkääkö taruttako muita!
Viivi toivottaa kaikille kaunista ja flunssavapaata kesäviikonloppua!
Kerronpa tarinan. Muutama viikko takaperin valmistelin suurella innolla todella kovasti odotettua mökkireissua. Ruokalista oli valmiina ja auto lainattu. Piti vain vielä jaksaa yksi työviikko, ennen pitkää viikonloppua.
Alkuviikon palaverissa yksi osanottajista köhi ja niisti oikein antaumuksella. En kiinnittänyt asiaan kummemmin huomiota. Muutama päivä myöhemmin toinen henkilö tästä samasta porukasta alkoi köhiä ja niistää. Myös kolmas alkoi valitella huonoa oloa ja kurkkukipua.
Torstaina iltapäivällä alkoi kurkkuni tuntua karhealta, palelin ja sain kylmiä väreitä. Flunssalääkkeiden voimalla lähdin kuitenkin mökkireissulle. Hartaasti odotettu viikonloppu meni pääasiassa köhien ja niistäen viltin alla...
Miksi ihmiset eivät voi jäädä kotiin ollessaan kipeitä? Miksi pitää leikkiä sankaria toisten kustanuksella ("ei tää oo mitään, pikku flunssa", "minähän en sairaslomaa ole koskaan pitänyt, enkä pidä", "minä olen niin kiireinen, että en ehdi sairastaa")? Kukaan ei ole korvaamaton. Yksikään firma ei kaadu yhden henkilön muutaman päivän sairaslomaan. Tai jos meinaa kaatua, on oltava etätyömahdollisuus. Kellään ei ole oikeutta tulla sairastuttamaan koko työporukkaa. Siinä kärsii lopulta paitsi monen ihmisen työpanos, myös hyvin mahdollisesti heidän perheensä, kun tauti leviää kotona. Yritykselle on varmasti parempi, että yksi henkilö sairastaa muutaman päivän kotona, kuin että hän raahautuu puolikuntoisena töihin, tekee puolella teholla töitä ja lopputuloksena kymmenen muuta sairastuu.
Erityisen inhottavaa on sairastua juuri viikonlopuksi tai lomalla. Kukaan ei halua viettää kesäviikonloppua sängyn pohjalla niistäen. Joten pliis, flunssan iskiessä, hoitakaa itsenne kuntoon, älkääkö taruttako muita!
Viivi toivottaa kaikille kaunista ja flunssavapaata kesäviikonloppua!
keskiviikko 6. kesäkuuta 2012
Salasanaviidakko
Aloitinpa aamuni sitten vaihtelemalla salasanoja useampaankin nettipalveluun. Syynä oli tietysti LinkedIn-verkkopalvelun salasanavuoto. Ja koska olen juuri sitä ei-tietoturvallista tyyppiä, joka käyttää samaa salasanaa suunnilleen joka paikassa, jouduin tekemään vähän isomman vaihtosavotan.
Oikeaoppisestihan joka paikkaan pitäisi olla eri salasana. Äkkiseltään laskettuna tarvitsisin siis vähintään viisitoista eri salasanaa. Kaikissa pitäisi tietysti olla isoja kirjaimia, pieniä kirjaimia ja numeroita. Helppo homma! Äidin tyttönimi ja syntymävuosi, ensimmäinen lemmikki ja sen paino, ensimmäinen kesätyöpaikka ja vuosi... Aaagh! Mitenkäs ihmeessä nämä pitäisi sitten muistaa? Eikö joku nerokas ihminen nyt voisi keksiä tähän jonkun ratkaisun? Pliis!
Tästä salasanaviidakosta tuli mieleen toinen, hieman saman tyyppinen ongelma. Joka ikisellä putiikilla ja liikeketjulla on oma kantiskorttinsa. Onhan ne ihan kivoja. Omistan ihan mielelläni sellaisten paikkojen kortin, joissa käyn niin usein, että siinä on edes jotain järkeä. Ja jos asioi liikkeessä, jonka kantiskorttia ei vielä omista, joutuu vähän väliä kuuntelemaan mainospuheen klubiin liittymisestä ja kuinka sen voi tehdä just tässä nyt hirveen kivasti ja nopeesti. Helpompaa antaa osoitetiedot ja ottaa kortti vastaan, kuin kuin kuunnella sama litania joka kerta.
Mutta siis, eikö näille kantiskortellekin voisi keksiä jonkun fiksumman systeemin? Tänä elektroniikan luvattuna aikana? Minulla on pieni sievä lompakko, joka justiinsa mahtuu pieneen sievään käsilaukkuun. Ei sinne mahdu kahtakymmentä eri korttia!
Jos joku ideanikkari nyt inspiroitui keksimään jonkun innovaation näiden asioiden helpottamiseksi ja rikastuu miljonääriksi, voi minuun ottaa vapaasti yhteyttä koska vaan vinkkipalkkion lahjoittamiseksi.
P.s. Voiten sivuilla voi kanssa vinkata ja tienata!
Oikeaoppisestihan joka paikkaan pitäisi olla eri salasana. Äkkiseltään laskettuna tarvitsisin siis vähintään viisitoista eri salasanaa. Kaikissa pitäisi tietysti olla isoja kirjaimia, pieniä kirjaimia ja numeroita. Helppo homma! Äidin tyttönimi ja syntymävuosi, ensimmäinen lemmikki ja sen paino, ensimmäinen kesätyöpaikka ja vuosi... Aaagh! Mitenkäs ihmeessä nämä pitäisi sitten muistaa? Eikö joku nerokas ihminen nyt voisi keksiä tähän jonkun ratkaisun? Pliis!
Tästä salasanaviidakosta tuli mieleen toinen, hieman saman tyyppinen ongelma. Joka ikisellä putiikilla ja liikeketjulla on oma kantiskorttinsa. Onhan ne ihan kivoja. Omistan ihan mielelläni sellaisten paikkojen kortin, joissa käyn niin usein, että siinä on edes jotain järkeä. Ja jos asioi liikkeessä, jonka kantiskorttia ei vielä omista, joutuu vähän väliä kuuntelemaan mainospuheen klubiin liittymisestä ja kuinka sen voi tehdä just tässä nyt hirveen kivasti ja nopeesti. Helpompaa antaa osoitetiedot ja ottaa kortti vastaan, kuin kuin kuunnella sama litania joka kerta.
Mutta siis, eikö näille kantiskortellekin voisi keksiä jonkun fiksumman systeemin? Tänä elektroniikan luvattuna aikana? Minulla on pieni sievä lompakko, joka justiinsa mahtuu pieneen sievään käsilaukkuun. Ei sinne mahdu kahtakymmentä eri korttia!
Jos joku ideanikkari nyt inspiroitui keksimään jonkun innovaation näiden asioiden helpottamiseksi ja rikastuu miljonääriksi, voi minuun ottaa vapaasti yhteyttä koska vaan vinkkipalkkion lahjoittamiseksi.
P.s. Voiten sivuilla voi kanssa vinkata ja tienata!
perjantai 1. kesäkuuta 2012
Firman bileet
Kesäjuhlat, virkistyspäivän jatkot, pikkujoulut... Monissa yrityksissä juhlitaan useita kertoja vuodessa. Monta mahdollisuutta paitsi heittää muodollisuudet nurkkaan ja luoda yhteishenkeä, myös juoda se kuuluisa yksi lasillinen liikaa ja nolata itsensä... Pienessä (ja erityisesti vähän isommassa) huppelissa asioilla on tapana kärjistyä. Kivoja työkavereita halaillaan ja ylistetään ja hehkutetaan yhteisiä saavutuksia, ikävämmille tyypeille saattaa tulla avauduttua turhankin suorasukaisesti.
Omat mokani ovat ihme kyllä rajoittuneet aika pieniin asioihin. On tullut lörpöteltyä liikaa ja typeriä juttuja. Olen kaatanut punaviinit mekolle, pussannut työkaveria ja laulanut karaokea. Mutta kuten
Omat mokani ovat ihme kyllä rajoittuneet aika pieniin asioihin. On tullut lörpöteltyä liikaa ja typeriä juttuja. Olen kaatanut punaviinit mekolle, pussannut työkaveria ja laulanut karaokea. Mutta kuten
perjantai 25. toukokuuta 2012
Kiukkuinen akka
No niin, myönnetään. Vaikka olen perusluonteeltani hyvin positiivinen ja sosiaalinen, aiheuttaa stressi ja väsymys välillä tuntemuksia, joita voitaisi lienet kutsua jopa lähes ihmisvihaksi. Miten se sitten ilmenee?
Istun iltapäivällä täpötäydessä metrossa menossa palaveriin. Kiire ja väsyttää. Vieressäni istuu mies, joka ryystää räkää nenäonteloidensa kautta nieluun. Yököttää ja kihisen halusta huutaa: "LOPETA!".
Istun junassa menossa kohti kotia pitkän päivän jälkeen. Olen aivan uupunut ja haluan mielelläni vain istua napit korvilla kuuntelemassa musiikkia ja katsella maisemia. Eteeni tulee hymyilevä mies, joka alkaa juttelemaan. Pakkohan siinä on laittaa musiikit pois päältä ja kuunnella, mitä toisella on asiaa. Käy ilmi, että herra on siinä ihan vaan tutustumistarkoituksessa. Tunnen itseni epäkohteliaaksi ja juntiksi, kun en millään jaksaisi jutella ja yritän lopettaa keskustelun hienovaraisesti.
Suuntaan Rautatieasemalta metrolle. Matkalla tekee mieli pamauttaa laukulla jokaista, joka:
a.) puhuu kännykkäänsä, eikä tokikaan pysty samalla seuraamaan ympäröivää maailmaa, vaan meinaa kävellä päälleni
b.) jää liukuportaiden eteen pyörimään ja ihmettelemään, että mennäkkö vai eikö mennä
c.) yrittää työntää käteeni jotain mainosviestiä tai julistusta kantavaa lippusta ja lappusta
Toisaalta myönnän, että olen itsekkin varmaan monelle se verenpainetta nostattava tekijä. Tykkään nimittäin usein syödä aamupalaa tai välipalaa junassa ja välillä tulee myös meikattua, kun on lähtenyt kiireessä liikkeelle. Nämähän ovat niitä asioita, joista moni on myöntänyt ärsyyntyvänsä.
Kännykkään puhujista en vaivaannu ja juttelen kyllä itsekkin sujuvasti vaikka ruuhkabussissa, jos joku sattuu soittamaan. Itseasiassa minussa on sen verran uteliasta urkkijaa, että jään helposti kuuntelemaan mielenkiintoisen kuuloisia puheluita ja yritän päätellä mielessäni, mistä on kyse. Juoruilette siis julkisissa liikennevälineissä omalla vastuullanne: saatatte joutua Viivi Voiten keittiöpsykologian kohteiksi!
Istun iltapäivällä täpötäydessä metrossa menossa palaveriin. Kiire ja väsyttää. Vieressäni istuu mies, joka ryystää räkää nenäonteloidensa kautta nieluun. Yököttää ja kihisen halusta huutaa: "LOPETA!".
Istun junassa menossa kohti kotia pitkän päivän jälkeen. Olen aivan uupunut ja haluan mielelläni vain istua napit korvilla kuuntelemassa musiikkia ja katsella maisemia. Eteeni tulee hymyilevä mies, joka alkaa juttelemaan. Pakkohan siinä on laittaa musiikit pois päältä ja kuunnella, mitä toisella on asiaa. Käy ilmi, että herra on siinä ihan vaan tutustumistarkoituksessa. Tunnen itseni epäkohteliaaksi ja juntiksi, kun en millään jaksaisi jutella ja yritän lopettaa keskustelun hienovaraisesti.
Suuntaan Rautatieasemalta metrolle. Matkalla tekee mieli pamauttaa laukulla jokaista, joka:
a.) puhuu kännykkäänsä, eikä tokikaan pysty samalla seuraamaan ympäröivää maailmaa, vaan meinaa kävellä päälleni
b.) jää liukuportaiden eteen pyörimään ja ihmettelemään, että mennäkkö vai eikö mennä
c.) yrittää työntää käteeni jotain mainosviestiä tai julistusta kantavaa lippusta ja lappusta
Toisaalta myönnän, että olen itsekkin varmaan monelle se verenpainetta nostattava tekijä. Tykkään nimittäin usein syödä aamupalaa tai välipalaa junassa ja välillä tulee myös meikattua, kun on lähtenyt kiireessä liikkeelle. Nämähän ovat niitä asioita, joista moni on myöntänyt ärsyyntyvänsä.
Kännykkään puhujista en vaivaannu ja juttelen kyllä itsekkin sujuvasti vaikka ruuhkabussissa, jos joku sattuu soittamaan. Itseasiassa minussa on sen verran uteliasta urkkijaa, että jään helposti kuuntelemaan mielenkiintoisen kuuloisia puheluita ja yritän päätellä mielessäni, mistä on kyse. Juoruilette siis julkisissa liikennevälineissä omalla vastuullanne: saatatte joutua Viivi Voiten keittiöpsykologian kohteiksi!
torstai 17. toukokuuta 2012
Joko kohta on kesäloma?
Olipahan hieno peli eilen! En tosin ehkä keskittynyt siihen ihan niin tiiviisti, kuin olisi pitänyt. Rankka alkuviikko ja yhdet bileet painoivat silmäluomia, joten torkuin sohvalla suurimman osa ajasta ja havahduin silloin tällöin, kun selostajan ääni alkoi lähennellä eläimellisiä taajuuksia. Saatiinpahan nyt se tämänvuotinen "ilmaveivi" eli pelastava ihmeteko, jota voidaan näyttää loppuvuosi uudestaan ja uudestaan ja uudestaan... Eipä siinä, komea veto ja aika hyvä ajoitus.
Sohvatorkkuminen ei ilmeisesti riittänyt kuittaamaan kaikkia univelkoja, vaan nukuin sitten tänään aamulla oikein lahjakkaasti pommiin. Se viimeinen ja yli suunnitellun mennyt unitunti oli varsin vauhdikas. Näin hirveästi unia, joista yhdessä olin menossa naimisiin ihan väärän ihmisen kanssa ja toisessa pakoilin tallilla raivohullua hevosta. Pitäisikö näistä osata päätellä jotain?
No, nyt on vaatteet päällä ja meikit naamassa. Pitäisi vissiin lähteä töihin. Aamukahvi puuttuu vielä elimistöstä (ja sen huomaa), mutta taidan napata sen Rautatieasemalta mukaan, päivän ensimmäinen pysäkki on nimittäin Vantaalla. Ja tietysti perjantain päättää palaveri, jonka osaan jo vanhasta kokemuksesta sanoa venyvän turhan pitkälle iltaan... Alkaa kyllä huomata, että tämä daami olisi ihan valmis kesälomalle!
Sohvatorkkuminen ei ilmeisesti riittänyt kuittaamaan kaikkia univelkoja, vaan nukuin sitten tänään aamulla oikein lahjakkaasti pommiin. Se viimeinen ja yli suunnitellun mennyt unitunti oli varsin vauhdikas. Näin hirveästi unia, joista yhdessä olin menossa naimisiin ihan väärän ihmisen kanssa ja toisessa pakoilin tallilla raivohullua hevosta. Pitäisikö näistä osata päätellä jotain?
No, nyt on vaatteet päällä ja meikit naamassa. Pitäisi vissiin lähteä töihin. Aamukahvi puuttuu vielä elimistöstä (ja sen huomaa), mutta taidan napata sen Rautatieasemalta mukaan, päivän ensimmäinen pysäkki on nimittäin Vantaalla. Ja tietysti perjantain päättää palaveri, jonka osaan jo vanhasta kokemuksesta sanoa venyvän turhan pitkälle iltaan... Alkaa kyllä huomata, että tämä daami olisi ihan valmis kesälomalle!
torstai 10. toukokuuta 2012
Menisitkö töihin minne vaan?
Ylen A-talkissa kävi torstai-iltana kiivas keskustelu suomalaisesta työmarkkinasta. Erilaisia ajatuksia herätti erityisesti se, millaista työtä kenenkin pitäisi olla valmis ottamaan vastaan. Saako koulutettu ihminen odotella niitä oman alan töitä ja kuinka kauan? Pitäisikö nuoren, vasta työelämän portteja kolkuttelevan olla valmis menemään minne tahansa töihin? Mihin pisteeseen asti ihminen saa valita oman työpaikkansa ja kenties olla yhteiskunnan elätettävänä?
Silloin kun olin itse 16-17 -vuotias teini, meidän kaveriporukassa vallitsi mielestäni varsin erinomainen työmoraali. Riemusta hypittiin, jos kesätyöpaikka sattui jostain, ihan mistä vaan, aukeamaan. Toiset viettivät kesiä kitkemällä rikkaruohoja, toiset jakamalla postia, toiset pikaruokaloissa. Oman rahan ansaitseminen oli hienoa ja siihen pyrittiin.
Nyttemmin samat nuoret ovat kouluttautuneita ja lähestyvät kolmeakymppiä. Kaikki haluavat oman alan töitä ja paluu kaupan kassalle tulisi suurimmalla osalla kyseeseen vasta äärimmäisessä tilanteessa. Onko se väärin? Takana on vuosikausia opiskelua, kesätyöpaikkoja ja harjoittelupaikkoja, paljon töitä unelman eteen. Ja toisaalta faktahan on se, että joillekkin aloille yksinkertaisesti koulutetaan liikaa ihmisiä.
Suurena ongelmana tänä päivänä ovat nuoret, jotka ovat syystä tai toisesta menettäneet elämänhallintansa. Peruskoulun jälkeen jäädään ajelehtimaan, koska kukaan ei enää ohjaakkaan kädestä pitäen eteenpäin. Näiden nuorten nostaminen takaisin yhteiskunnan rattaisiin on varmasti suurempi ongelma, kuin koulutetut ihmiset, jotka eivät vielä ole valmiita luopumaan tavoitteistaan. Yhteiskunnalle on toki menetys, jos Suomessa koulutetut nuoret aikuiset lähtevät ulkomaille, koska täältä ei löydy haluttuja töitä.
Itse kyllä uskon, että reipas, oma-aloitteinen ja hyvä tyyppi pääsee ennen pitkää haluamalleen uralle. Joskus se voi toki loppujen lopuksi olla jotain ihan muuta, kuin mihin alun perin tähtäsi!
Silloin kun olin itse 16-17 -vuotias teini, meidän kaveriporukassa vallitsi mielestäni varsin erinomainen työmoraali. Riemusta hypittiin, jos kesätyöpaikka sattui jostain, ihan mistä vaan, aukeamaan. Toiset viettivät kesiä kitkemällä rikkaruohoja, toiset jakamalla postia, toiset pikaruokaloissa. Oman rahan ansaitseminen oli hienoa ja siihen pyrittiin.
Nyttemmin samat nuoret ovat kouluttautuneita ja lähestyvät kolmeakymppiä. Kaikki haluavat oman alan töitä ja paluu kaupan kassalle tulisi suurimmalla osalla kyseeseen vasta äärimmäisessä tilanteessa. Onko se väärin? Takana on vuosikausia opiskelua, kesätyöpaikkoja ja harjoittelupaikkoja, paljon töitä unelman eteen. Ja toisaalta faktahan on se, että joillekkin aloille yksinkertaisesti koulutetaan liikaa ihmisiä.
Suurena ongelmana tänä päivänä ovat nuoret, jotka ovat syystä tai toisesta menettäneet elämänhallintansa. Peruskoulun jälkeen jäädään ajelehtimaan, koska kukaan ei enää ohjaakkaan kädestä pitäen eteenpäin. Näiden nuorten nostaminen takaisin yhteiskunnan rattaisiin on varmasti suurempi ongelma, kuin koulutetut ihmiset, jotka eivät vielä ole valmiita luopumaan tavoitteistaan. Yhteiskunnalle on toki menetys, jos Suomessa koulutetut nuoret aikuiset lähtevät ulkomaille, koska täältä ei löydy haluttuja töitä.
Itse kyllä uskon, että reipas, oma-aloitteinen ja hyvä tyyppi pääsee ennen pitkää haluamalleen uralle. Joskus se voi toki loppujen lopuksi olla jotain ihan muuta, kuin mihin alun perin tähtäsi!
torstai 3. toukokuuta 2012
Jääkiekkoa ja erikoisia uravalintoja
Vappu oli ja meni, ainakin Helsingissä saatiin juhlia ihan mielettömän ihanissa ilmoissa! Toivottavasti kaikilla oli mukavaa ja töihinkin pääsitte kunnialla keskiviikkona (jos ette olleet niitä onnellisia, jotka pitivät pidemmän loman). Seuraavaksi työmoraalia alkavat syödä tänään starttaavat jääkiekon MM-kisat. Meinaatteko seurata? Mites ne työajalle osuvat matsit; livistättekö myöhäiselle lounaalle, vai yritättekö ylipuhua pomon, että telkkaria saisi pitää päällä? Muistan, että ala-asteella meillä oli tosi urheiluhullu opettaja. Hän arvosti erityisesti hiihtoa ja yleisurheilua. Saatiin katsoa kouluajalla kaikki arvokisat, joissa suomalaiset olivat mukana.
Viime kevään jääkiekkofinaali jäi kyllä elävästi mieleen ja oli tosi hieno kokemus. Tänä vuonna omaa kisojen seuraamista häiritsee ensinnäkin hirvittävä kiire muiden juttujen kanssa ja se, että Mertarannan selostukset taitavat kuulua vaan jossain maksukanavalla... Nyyh.
On siinäkin kuulkaa erikoinen ura miehellä. Siis Mertarannalla. Peruskoulun opettajaksi opiskellut mies päätyy Suomen kansan viralliseksi urheiluselostajaksi. Hiljattain luin jostain lehdestä myös toisesta mieleen jääneestä erikoisesta urasta. Kyseessä oli nainen, joka keksii nimet Lumenen meikkituotteille. Tiedättehän, kun kaikilla Lumenen huulipunilla, kynsilakoilla jne. on nimet, tyyliin "Kesäheila" tai "Aamurusko". Jos joku sattuu muistamaan, missä lehdessä tämä juttu oli, niin vinkatkaapa. Olisi mielenkiintoista tarkistaa, paljonko tämä nainen oli jo tähän mennessä niitä nimiä keksinyt. Se oli nimittäin jotain aika uskomatona. Ottaen vielä huomioon, että nimet saivat olla vain tietyn kirjainmäärän mittaisia.
Näiden kanssa samaan sarjaan menee mielestäni muuten myös ura maistelijana. Televisiossa pyörii erään kahvimerkin mainos, jossa maistelija (tai laatutarkkailija, tai mikä se virallinen titteli onkaan) kertoo eri kahvilaaduista. Aina mainoksen nähdessäni mietin, että on siinäkin ihminen ajautunut erikoiselle uralle. Toiset ovat kirjanpitäjiä ja sihteereitä, toiset keksivät meikeille nimiä ja maistelevat kahveja. Olisi muuten varmaan aika turmiollista toimia vaikka Fazerilla maistelijana. Ainakin näin bikinikauden lähestyessä. Mitä jos joku olisikin niin hyvää, että ei vaan voisi lopettaa sitä maistelua?
Viime kevään jääkiekkofinaali jäi kyllä elävästi mieleen ja oli tosi hieno kokemus. Tänä vuonna omaa kisojen seuraamista häiritsee ensinnäkin hirvittävä kiire muiden juttujen kanssa ja se, että Mertarannan selostukset taitavat kuulua vaan jossain maksukanavalla... Nyyh.
On siinäkin kuulkaa erikoinen ura miehellä. Siis Mertarannalla. Peruskoulun opettajaksi opiskellut mies päätyy Suomen kansan viralliseksi urheiluselostajaksi. Hiljattain luin jostain lehdestä myös toisesta mieleen jääneestä erikoisesta urasta. Kyseessä oli nainen, joka keksii nimet Lumenen meikkituotteille. Tiedättehän, kun kaikilla Lumenen huulipunilla, kynsilakoilla jne. on nimet, tyyliin "Kesäheila" tai "Aamurusko". Jos joku sattuu muistamaan, missä lehdessä tämä juttu oli, niin vinkatkaapa. Olisi mielenkiintoista tarkistaa, paljonko tämä nainen oli jo tähän mennessä niitä nimiä keksinyt. Se oli nimittäin jotain aika uskomatona. Ottaen vielä huomioon, että nimet saivat olla vain tietyn kirjainmäärän mittaisia.
Näiden kanssa samaan sarjaan menee mielestäni muuten myös ura maistelijana. Televisiossa pyörii erään kahvimerkin mainos, jossa maistelija (tai laatutarkkailija, tai mikä se virallinen titteli onkaan) kertoo eri kahvilaaduista. Aina mainoksen nähdessäni mietin, että on siinäkin ihminen ajautunut erikoiselle uralle. Toiset ovat kirjanpitäjiä ja sihteereitä, toiset keksivät meikeille nimiä ja maistelevat kahveja. Olisi muuten varmaan aika turmiollista toimia vaikka Fazerilla maistelijana. Ainakin näin bikinikauden lähestyessä. Mitä jos joku olisikin niin hyvää, että ei vaan voisi lopettaa sitä maistelua?
perjantai 27. huhtikuuta 2012
Lupa juhlia – vappu tulee!
Vappu, tuo työväen ja kevään juhlapäivä, on pian käsillä. Ihanaa! Vappuna juhlivat kaikki. Silloin on setien ja tätien ja pomojen ja isovanhempien ja ihan kaikkien lupa patsastella pikkuisessa kuoharihiprakassa Kaivopuistossa serpentiinit kaulassa. Kerrankin kukaan ei katso pahalla, jos ensimmäiset pullot poksautetaan auki jo aamupalalla. Kaikilla on syytä juhlia – voit itse valita, juhlitko vappua työväenjuhlana, ylioppilaiden juhlana tai ihan vaan kevään virallisen alkamisen kunniaksi.
Itse taidan valita nuo kaikki kolme. Äitini oli avuliaasti kaivanut ylioppilaslakkini jostain kaapinperältä esiin ja ilmoitti, että se on aivan liian puhdas ja valkoinen. Selvä on äiti, otan haasteen vastaan ja pyrin tuhraamaan lakista hieman uskottavamman. Minut voi siis bongata vappupäivinä kierimässä kuperkeikkoja alas Ullanlinnanmäkeä.
No jaa. Melkolailla ihmisiksi täytyy ainakin vappupäivänä olla, sillä arvatkaapas vaan keksikö pomo, että keskiviikkoaamuna pitää olla reippaasti yhdeksältä aloittamassa jotain projektia! Huh. Onneksi voin loivennella keskiviikon työhönpaluuta nauttimalla tiistaina kuoharin lomassa myös äidin tekemää simaa, joka on vähintään yhtä hyvää!
Toivottavasti säät suosivat ja kaikilla on tosi ihana vappu! Juhlikaa ja nauttikaa keväästä, ainakin omasta mielestä tämän on lähestulkoon vuoden parasta aikaa, kun kesää saa vielä vähän odottaa.
Itse taidan valita nuo kaikki kolme. Äitini oli avuliaasti kaivanut ylioppilaslakkini jostain kaapinperältä esiin ja ilmoitti, että se on aivan liian puhdas ja valkoinen. Selvä on äiti, otan haasteen vastaan ja pyrin tuhraamaan lakista hieman uskottavamman. Minut voi siis bongata vappupäivinä kierimässä kuperkeikkoja alas Ullanlinnanmäkeä.
No jaa. Melkolailla ihmisiksi täytyy ainakin vappupäivänä olla, sillä arvatkaapas vaan keksikö pomo, että keskiviikkoaamuna pitää olla reippaasti yhdeksältä aloittamassa jotain projektia! Huh. Onneksi voin loivennella keskiviikon työhönpaluuta nauttimalla tiistaina kuoharin lomassa myös äidin tekemää simaa, joka on vähintään yhtä hyvää!
Toivottavasti säät suosivat ja kaikilla on tosi ihana vappu! Juhlikaa ja nauttikaa keväästä, ainakin omasta mielestä tämän on lähestulkoon vuoden parasta aikaa, kun kesää saa vielä vähän odottaa.
torstai 19. huhtikuuta 2012
Stressi, stressi, kiire, kiire!
Liikaa tekemistä! Mihin nämä tunnit ja päivät katoavat? Koska ehdin tehdä tuon ja tuon? Ai niin, se yksi juttu olisi pitänyt tehdä jo eilen! Taitaa tulla pitkä päivä...
Kuulostaako tutulta?
Olen sitä mieltä, että pieni stressi on vain hyvästä. Itse toimin kaikkein parhaiten silloin, kun työn deadline alkaa lähestyä. Hyvin harvoin saan samanlaisen työflown päälle viikkoja etukäteen. Teen parhaiten silloin, kun on oikeasti pakko.
Vaikka pieni stressi on usein hyvä eteenpäin potkija, ei se saisi kuitenkaan olla jatkuva tila. Pienikin jatkuva stressi saattaa huomaamatta hiipiä isommaksi ja isommaksi ja liian suurena siitä on vain haittaa. Jatkuvasti ylikierroksilla käyminen saattaa helposti vaikuttaa muun muassa nukahtamiseen ja unen laatuun. Jos huomaa joka ilta nukkumaan mennessä stressaavansa seuraavan päivän töitä, on syytä miettiä, kannattaisiko tilanteelle tehdä jotain. Totaalisen uupunut työntekijä on helposti enemmän haitaksi, kuin hyödyksi työyhteisölleen.
Vaikka pidän yleistynyttä etätyömahdollisuutta hienona juttuna, saattaa se ajoittan hämärtää työn ja vapaa-ajan väliä turhan paljon. Kun työläppäri tönöttää pöydällä, tulee helposti tsekattua sähköposteja iltamyöhään ja hoideltua "pikkujuttuja" pitkin iltaa. Työasiat pyörivät siis jatkuvasti päässä, eikä rentoutumiseen tarkoitettu vapaailta aja asiaansa.
Itse hallitsen stressiä parhaiten aikatauluttamalla viikkojani. Myönnetään, olen vähän kontrollifriikki ja rakastan listoja ja kalentereita. Teen usein etukäteen seuraavalle viikolle listan, johon merkkaan kullekkin päivälle työajan ja hoidettavat tehtävät, sekä lisäksi päivän muut menot. Viikonlopusta pyhitän rentoutumiselle ainakin perjantai-illan ja lauantain. Myös urheilu on tehokas stressinhelpottaja: eipä siinä tule kauheasti työasioita mietittyä, kun punnertaa naama punaisena kyykkyjä body pump -tunnilla.
Välillä on syytä unohtaa ihan kaikki ja lähteä vaikka mökille saunomaan. Viikonloppu metsän keskellä selkeyttää työprojektien aiheuttamaa päänsisäistä sekamelskaa ja lataa akkuja tehokkaasti. Myös muunlainen maisemanvaihdos toimii, oli se sitten sukulointiviikonloppu toisessa kaupungissa, tai pikaloma Euroopassa.
Miten te hallitsette stressiä? Onko etätyömahdollisuus lisännyt vai helpottanut sitä?
Ihanan rentouttavaa ja stressitöntä viikonloppua kaikille!
Kuulostaako tutulta?
Olen sitä mieltä, että pieni stressi on vain hyvästä. Itse toimin kaikkein parhaiten silloin, kun työn deadline alkaa lähestyä. Hyvin harvoin saan samanlaisen työflown päälle viikkoja etukäteen. Teen parhaiten silloin, kun on oikeasti pakko.
Vaikka pieni stressi on usein hyvä eteenpäin potkija, ei se saisi kuitenkaan olla jatkuva tila. Pienikin jatkuva stressi saattaa huomaamatta hiipiä isommaksi ja isommaksi ja liian suurena siitä on vain haittaa. Jatkuvasti ylikierroksilla käyminen saattaa helposti vaikuttaa muun muassa nukahtamiseen ja unen laatuun. Jos huomaa joka ilta nukkumaan mennessä stressaavansa seuraavan päivän töitä, on syytä miettiä, kannattaisiko tilanteelle tehdä jotain. Totaalisen uupunut työntekijä on helposti enemmän haitaksi, kuin hyödyksi työyhteisölleen.
Vaikka pidän yleistynyttä etätyömahdollisuutta hienona juttuna, saattaa se ajoittan hämärtää työn ja vapaa-ajan väliä turhan paljon. Kun työläppäri tönöttää pöydällä, tulee helposti tsekattua sähköposteja iltamyöhään ja hoideltua "pikkujuttuja" pitkin iltaa. Työasiat pyörivät siis jatkuvasti päässä, eikä rentoutumiseen tarkoitettu vapaailta aja asiaansa.
Itse hallitsen stressiä parhaiten aikatauluttamalla viikkojani. Myönnetään, olen vähän kontrollifriikki ja rakastan listoja ja kalentereita. Teen usein etukäteen seuraavalle viikolle listan, johon merkkaan kullekkin päivälle työajan ja hoidettavat tehtävät, sekä lisäksi päivän muut menot. Viikonlopusta pyhitän rentoutumiselle ainakin perjantai-illan ja lauantain. Myös urheilu on tehokas stressinhelpottaja: eipä siinä tule kauheasti työasioita mietittyä, kun punnertaa naama punaisena kyykkyjä body pump -tunnilla.
Välillä on syytä unohtaa ihan kaikki ja lähteä vaikka mökille saunomaan. Viikonloppu metsän keskellä selkeyttää työprojektien aiheuttamaa päänsisäistä sekamelskaa ja lataa akkuja tehokkaasti. Myös muunlainen maisemanvaihdos toimii, oli se sitten sukulointiviikonloppu toisessa kaupungissa, tai pikaloma Euroopassa.
Miten te hallitsette stressiä? Onko etätyömahdollisuus lisännyt vai helpottanut sitä?
Ihanan rentouttavaa ja stressitöntä viikonloppua kaikille!
perjantai 13. huhtikuuta 2012
Hyvinvointia työelämään
Helsingin Sanomien yhdessä pääkirjoituksessa käsiteltiin tänään työhyvinvointia. Jutun taustalla on Työterveyslaitoksen Työ, terveys ja turvallisuus -lehdessä julkaisema artikkeli työpahoinvoinnin hinnasta ja työpaikoilla tehtävästä hyvinvointityöstä. Tiedot perustuvat Excenta Oy:n ja Työterveyslaitoksen tutkimuksiin.
Olen jo pidempään pohtinu, miksi monilla työpaikoilla panostetaan niin vähän työhyvinvointiin. Kuitenkin on todettu, että pienilläkin muutoksilla voidaan saada paljon hyvää aikaan. Tavallaan aikamme korostaa ihmisten yksilöllisyyttä ja erilaisia tarpeita, toisaalta kuitenkin suurimmassa osassa työyhteisöjä kaikkien odotetaan voivan antaa parhaan työpanoksensa saman kaavan mukaan.
Tutkimuksessa todettiin, että lähiesimiehen toiminta on tärkeintä työhyvinvoinnin rakentamisessa. Lähiesimies onkin mielestäni se henkilö, jonka pitäisi osata nähdä, jos työntekijä on kaatumassa työtaakkansa alle tai voi muuten työssään huonosti. Meillä oli ystäväpiirin illanistujaisissa hiljattain kiinnostava keskustelu hyvän johtajan ominaisuuksista. Kaikki olimme yhtä mieltä siitä, että hyvällä pomolla on erinomaiset sosiaaliset taidot. Pelkät tiedot ja taidot alalta eivät riitä tiimin johtamiseen, siihen tarvitaan myös kykyä nähdä kunkin työntekijän yksilölliset taidot ja piirteet. Hyvä johtaja näkee, miten kustakin työntekijästä saadaan se paras työpanos irti.
Ilokseni pääkirjoituksessa todetaan, että hyvinvointiin työelämässä tullaan lähivuosina investoimaan paljon. Liian moni voi henkisesti tai fyysisesti huonosti, sairastuu tai jää varhain eläkkeelle "työpahoinvoinnin" takia. Vaikka kukaan ei kykene tarkalleen kertomaan, kuinka paljonko esimerkiksi sairauspoissaoloja hyvillä työolosuhteilla voitaisiin välttää, on kuitenkin selvää, että hyvinvoiva työyhteisö on kaikin puolin paremmin tuottava. Tutkimuksessa oli laskettu, että työpahoinvoinnin hinta on vuodessa jopa 30 miljardia euroa. Olen täysin vakuuttunut, että pienillä teoilla tätä summaa voitaisi laskea merkittävästi.
Mitä mieltä te olette? Mitkä ovat tärkeimmät työhyvinvointiin vaikuttavat asiat? Mikä on esimiehen rooli hyvinvoinnin edistämisessä?
Olen jo pidempään pohtinu, miksi monilla työpaikoilla panostetaan niin vähän työhyvinvointiin. Kuitenkin on todettu, että pienilläkin muutoksilla voidaan saada paljon hyvää aikaan. Tavallaan aikamme korostaa ihmisten yksilöllisyyttä ja erilaisia tarpeita, toisaalta kuitenkin suurimmassa osassa työyhteisöjä kaikkien odotetaan voivan antaa parhaan työpanoksensa saman kaavan mukaan.
Tutkimuksessa todettiin, että lähiesimiehen toiminta on tärkeintä työhyvinvoinnin rakentamisessa. Lähiesimies onkin mielestäni se henkilö, jonka pitäisi osata nähdä, jos työntekijä on kaatumassa työtaakkansa alle tai voi muuten työssään huonosti. Meillä oli ystäväpiirin illanistujaisissa hiljattain kiinnostava keskustelu hyvän johtajan ominaisuuksista. Kaikki olimme yhtä mieltä siitä, että hyvällä pomolla on erinomaiset sosiaaliset taidot. Pelkät tiedot ja taidot alalta eivät riitä tiimin johtamiseen, siihen tarvitaan myös kykyä nähdä kunkin työntekijän yksilölliset taidot ja piirteet. Hyvä johtaja näkee, miten kustakin työntekijästä saadaan se paras työpanos irti.
Ilokseni pääkirjoituksessa todetaan, että hyvinvointiin työelämässä tullaan lähivuosina investoimaan paljon. Liian moni voi henkisesti tai fyysisesti huonosti, sairastuu tai jää varhain eläkkeelle "työpahoinvoinnin" takia. Vaikka kukaan ei kykene tarkalleen kertomaan, kuinka paljonko esimerkiksi sairauspoissaoloja hyvillä työolosuhteilla voitaisiin välttää, on kuitenkin selvää, että hyvinvoiva työyhteisö on kaikin puolin paremmin tuottava. Tutkimuksessa oli laskettu, että työpahoinvoinnin hinta on vuodessa jopa 30 miljardia euroa. Olen täysin vakuuttunut, että pienillä teoilla tätä summaa voitaisi laskea merkittävästi.
Mitä mieltä te olette? Mitkä ovat tärkeimmät työhyvinvointiin vaikuttavat asiat? Mikä on esimiehen rooli hyvinvoinnin edistämisessä?
torstai 5. huhtikuuta 2012
Kevään toimistomuoti
Viimeistään pääsiäisestä alkaa kevät. Aivan sama, vaikka lunta vielä tulisikin, kevät näkyy silti joka paikassa. Tähän aikaan vuodesta en haluaisi olla missään muualla. Niin ihastuttava on muutos luonnossa, ihmisissä, kaupunkikuvassa.
Kevät on ihana (teko)syy uudistaa vaatekaapin sisältöä. Pieni panostus työvaatetukseen voi kummasti piristää ja inspiroida tavallisia toimistopäiviä.
Pikaisella tutkimuksella toimistomuodin kevät 2012 koostuu perinteisistä vaatekappaleista: istuvat housut, silkki- tai puuvillayläosa ja jakku. Kevään hengessä törmäsin myös jakkupukuihin shortseilla, jotka näyttävätkin hyvin veikeiltä. Työpaikan kulttuurista sitten riippuu, paljonko säärtä on sopivaa näyttää.
Värit kevenevät aina kesäksi ja nytkin muodissa ovat ihanat veden värit, pastellit ja valkoinen. Ja hei, missä muualla ikinä uskaltaisi käyttää valkoista jakkupukua (tai mitään kokovalkoista), kuin töissä? Ainakin perus toimistotyössä on melko pieni mahdollisuus sutata vaatteensa, joten itseäni ainakin polttelisi kovasti tämä mahdollisuus. Kokovalkoinen vaan näyttää super hyvältä ja jotenkin huokuu kantajansa itsevarmuutta. Pieni päivetys on kyllä valkoisen kanssa hyvä pari, että naama ei ihan maastoudu siihen kauluksen jatkeeksi.
Ah, katsokaa nyt näitä värejä! Kyllä kelpaisi tepastella töihin.
(Kuva: Maniacmagazine.com)
Ja arvon herrat. Sitä iänikuista pukulookkiakin voi väreillä vähän keventää. Kauluspaita ja kravatti kevään trendiväreissä piristää ilmettä kummasti. Valitettavasti muoti ei kuitenkaan vielä taida tuntea miesten pukua lyhyillä housuilla, joten joudutte tänäkin kesänä hikoilemaan...
Miltäs kevään trendit vaikuttavat? Pukisitko shortsit jakun seuraksi?
Kevät on ihana (teko)syy uudistaa vaatekaapin sisältöä. Pieni panostus työvaatetukseen voi kummasti piristää ja inspiroida tavallisia toimistopäiviä.
Pikaisella tutkimuksella toimistomuodin kevät 2012 koostuu perinteisistä vaatekappaleista: istuvat housut, silkki- tai puuvillayläosa ja jakku. Kevään hengessä törmäsin myös jakkupukuihin shortseilla, jotka näyttävätkin hyvin veikeiltä. Työpaikan kulttuurista sitten riippuu, paljonko säärtä on sopivaa näyttää.
Värit kevenevät aina kesäksi ja nytkin muodissa ovat ihanat veden värit, pastellit ja valkoinen. Ja hei, missä muualla ikinä uskaltaisi käyttää valkoista jakkupukua (tai mitään kokovalkoista), kuin töissä? Ainakin perus toimistotyössä on melko pieni mahdollisuus sutata vaatteensa, joten itseäni ainakin polttelisi kovasti tämä mahdollisuus. Kokovalkoinen vaan näyttää super hyvältä ja jotenkin huokuu kantajansa itsevarmuutta. Pieni päivetys on kyllä valkoisen kanssa hyvä pari, että naama ei ihan maastoudu siihen kauluksen jatkeeksi.
Ah, katsokaa nyt näitä värejä! Kyllä kelpaisi tepastella töihin.
Ja arvon herrat. Sitä iänikuista pukulookkiakin voi väreillä vähän keventää. Kauluspaita ja kravatti kevään trendiväreissä piristää ilmettä kummasti. Valitettavasti muoti ei kuitenkaan vielä taida tuntea miesten pukua lyhyillä housuilla, joten joudutte tänäkin kesänä hikoilemaan...
Miltäs kevään trendit vaikuttavat? Pukisitko shortsit jakun seuraksi?
torstai 29. maaliskuuta 2012
Niin sanottua tasa-arvoa
Tänään on känkkäränkkäpäivä. Kaikki ihmiset ja kaikki asiat ärsyttävät. Sopivasti tähän mielentilaan törmäsin Taloussanomien sivuilla artikkeliin, jossa käsitellään ulkonäön vaikutusta työnhakijan mahdollisuuksiin saada töitä.
Juu, olen sitä mieltä, että ihmisen on ihan oman henkisen hyvinvointinsa takia hyvä pitää jotakuinkin huolta myös siitä fyysisestä puolesta. Liikunta, siistit vaatteet ja puhdas tukka kohottavat kummasti mielialaa. Ja sinne työhaastatteluun (ja muutenkin työelämässä) puetaan asialliset vaatteet, harjataan tukka ja laitetaan vähän meikkiä (kyllä, mieskin voi peittää ne mustat silmänaluset ja finnit). Meitä on tässä maailmassa kuitenkin moneen lähtöön ja vastustan suuresti sitä kauneuskäsitystä, erityisesti vartalokuvaa, jota media meille päivittäin tuputtaa. Erityisesti kritisoisin sitä, että se kuva koskee erityisesti naisia. Se luo epätasa-arvoa.
Miehethän tunnetusti tulevat vanhemmiten vain karismaattisemmiksi, heillä sopii olla vähän harmaata hiuksissa ja uurteita kasvoissa, eikä sen nyt ole niin justiinsa, jos vatsaan on päässyt kertymään pikkuisen ylimääräistä vuosien varrella. Naiset sen sijaan... Heidän tulee tehdä kaikkensa, jotta vuodet eivät näkyisi. Mitä sitten jos olet synnyttänyt neljä lasta, ei se ole mikään tekosyy muutamalle vatsamakkaralle.
Palaisin tässä kohtaa Taloussanomien artikkeliin ja siihen, mistä tämä ärsytys sai alkunsa. Artikelissa nimittäin todetaan, että: "Lihavuus voi olla iso miinus työmarkkinoilla, etenkin naisille." Siellä myös kerrotaan tutkimuksista, jotka ovat osoittaneet lihavuuden vaikuttavan etenkin naisten menestykseen ja mahdollisuuksiin saada töitä. No juuri näin. Miehen liikakilot siis hyväksytään helpommin, kuin naisen. Voihan sanonko mikä...
Käsittääkseni ei ole mallien lisäksi kovin montaa ammattiryhmää, jossa rasvaprosentti olisi jotenkin kriittinen tekijä. Enkä nyt sitten puhu sairaalloisen lihavista ihmisistä, joilla kilot todella häiritsevät normaalia elämää. Ylipainoon voi olla paljo syitä ja se voi olla väliaikaista. Ymmärrän, että töihin halutaan terveitä ja vetreitä ihmisiä, joiden ajatellaan aiheuttavan vähemmän terveyskuluja. En kuitenkaan niele sitä, että mies saa ne läskinsä helpommin anteeksi kuin nainen.
Tehkää naiset palvelus. Hankkiutukaa pomoiksi ja uudistakaa tämä työkulttuuri, jossa naisen ulkonäöllä on jotain tekemistä pätevyyden kanssa. Eli johtopaikkoihin päteviä naisia ja sihteereiksi ja assareiksi timmejä kaksikymppisiä miehiä, jotka ymmärtävät pukeutua tiukkoihin paitoihin. Hah!
Juu, olen sitä mieltä, että ihmisen on ihan oman henkisen hyvinvointinsa takia hyvä pitää jotakuinkin huolta myös siitä fyysisestä puolesta. Liikunta, siistit vaatteet ja puhdas tukka kohottavat kummasti mielialaa. Ja sinne työhaastatteluun (ja muutenkin työelämässä) puetaan asialliset vaatteet, harjataan tukka ja laitetaan vähän meikkiä (kyllä, mieskin voi peittää ne mustat silmänaluset ja finnit). Meitä on tässä maailmassa kuitenkin moneen lähtöön ja vastustan suuresti sitä kauneuskäsitystä, erityisesti vartalokuvaa, jota media meille päivittäin tuputtaa. Erityisesti kritisoisin sitä, että se kuva koskee erityisesti naisia. Se luo epätasa-arvoa.
Miehethän tunnetusti tulevat vanhemmiten vain karismaattisemmiksi, heillä sopii olla vähän harmaata hiuksissa ja uurteita kasvoissa, eikä sen nyt ole niin justiinsa, jos vatsaan on päässyt kertymään pikkuisen ylimääräistä vuosien varrella. Naiset sen sijaan... Heidän tulee tehdä kaikkensa, jotta vuodet eivät näkyisi. Mitä sitten jos olet synnyttänyt neljä lasta, ei se ole mikään tekosyy muutamalle vatsamakkaralle.
Palaisin tässä kohtaa Taloussanomien artikkeliin ja siihen, mistä tämä ärsytys sai alkunsa. Artikelissa nimittäin todetaan, että: "Lihavuus voi olla iso miinus työmarkkinoilla, etenkin naisille." Siellä myös kerrotaan tutkimuksista, jotka ovat osoittaneet lihavuuden vaikuttavan etenkin naisten menestykseen ja mahdollisuuksiin saada töitä. No juuri näin. Miehen liikakilot siis hyväksytään helpommin, kuin naisen. Voihan sanonko mikä...
Käsittääkseni ei ole mallien lisäksi kovin montaa ammattiryhmää, jossa rasvaprosentti olisi jotenkin kriittinen tekijä. Enkä nyt sitten puhu sairaalloisen lihavista ihmisistä, joilla kilot todella häiritsevät normaalia elämää. Ylipainoon voi olla paljo syitä ja se voi olla väliaikaista. Ymmärrän, että töihin halutaan terveitä ja vetreitä ihmisiä, joiden ajatellaan aiheuttavan vähemmän terveyskuluja. En kuitenkaan niele sitä, että mies saa ne läskinsä helpommin anteeksi kuin nainen.
Tehkää naiset palvelus. Hankkiutukaa pomoiksi ja uudistakaa tämä työkulttuuri, jossa naisen ulkonäöllä on jotain tekemistä pätevyyden kanssa. Eli johtopaikkoihin päteviä naisia ja sihteereiksi ja assareiksi timmejä kaksikymppisiä miehiä, jotka ymmärtävät pukeutua tiukkoihin paitoihin. Hah!
perjantai 23. maaliskuuta 2012
Suhteita
Ihanaa perjantaita kaikille! Nyt on kuulkaas etätyötä parhaimmillaan. Takassa rätisee tuli, taustalla kuuluu tuulen tuivertaman metsän humina ja ikkunasta aukeaa kevättalvinen järvimaisema. Olen siis mökillä. Eipä tämä luksus ole kauaa ollut mahdollista, sillä vasta vuoden verran mökille on yltänyt riittävä nettiyhteys. Jatkossa aion kyllä käyttää tätä mahdollisuutta hyväkseni, erityisesti kesällä! Onko lukijoissa muita jotka nauttivat tätä samaa etuoikeutta? Onko mökille järjestetty jo kunnon työhuone?
Kesästä tulivat mieleen taas kesätyöt. Luin eilen Outi Kokon artikkelin Taloussanomien sivuilta, jossa käsiteltiin nuorten työllistymistä suhteilla ja miten vanhemmat pyrkivät auttamaan lapsiaan työuran alkuun. Kärjistetyimmissä esimerkeissä vanhemmat ja isovanhemmat soittelevat työpaikkoihin ja kyselevät kullanmuruilleen töitä. Artikkelissa kerrotaan jopa yhdestä tapauksesta, jossa äiti tuli lapsensa kanssa työhaastatteluun. Hmmm, varmaan vaikea arvata kuinka hyvän vaikutelman työtä etsivästä nuoresta saa näissä tapauksissa.
Minunkin ensimmäinen kesätyöni aukesi suhteilla, äitini avulla. Pääsin eräälle toimistolle arkistoimaan, skannaamaan ja siivoamaan. Sen jälkeen en ole hyötynyt vanhemmistani, enkä liion muistakaan sukulaisista. Uskoisin, että suhteilla työllistyminen on vähentynyt, mutta kyllä sitä edelleen paljon tapahtuu. Eräs ystäväni kiroili muutama kesä sitten, kun hänen työpaikalleen palkattiin kesätöihin pomon teini-ikäinen herranterttu, josta oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Paikkaa haki monta motivoitunutta ja pätevää tyyppiä. Muut toimistolla saivat sitten paikkailla hiki hatussa teinin tekemättömiä töitä. Siinä vaiheessa, kun työhön palkataan epäpätevä ihminen pelkästään perhesuhteen takia, on mielestäni kyse aseman räikeästä väärinkäytöstä.
On kyllä totta, että teininä on vaikeaa saada töitä. Siinä vaiheessa kaikki ovat vielä hyvin pitkälti samalla lähtöviivalla, mitenpä siinä sitten erotut. Tottakai pitää olla oma-aloitteinen ja reipas ja blaa blaa. Mutta kun kymmenentuhatta muutakin reipasta teiniä hakee samoja tehtäviä, ei auta kuin toivoa hyvää arpaonnea. Kokemuksesta tiedän, että siinä tilanteessa todella toivoisi, että olisi edes joku sedän kaima sellaisessa asemassa, että voisi vähän avittaa. Olen varmaan satoja kertoja manannut työhakemuksia täyttäessäni, että mistä sitä kuuluisaa kokemusta saa, jos kukaan ei ota ensimäiseenkään paikkaan.
Suhteet ovat työelämässä valttikortti ja verkostoja kannattaa lähteä luomaan heti työelämän kynnyksellä. Kuten Tradenomiliiton opiskelija- ja nuorisoasiamies Elina Halkola Kokon artikkelissa toteaa, myös esimerkiksi harrastusten kautta saattaa saada työelämää edistäviä kontakteja. Verkostoituminenhan on nykyään kauhean hip ja trendikästä, mutta ei se ole pelkkää sanahelinää. Sana osaavista ja hyvistä tyypeistä leviää helposti verkostojen kautta ja hyvät tyypit saavat aina töitä.
Kesästä tulivat mieleen taas kesätyöt. Luin eilen Outi Kokon artikkelin Taloussanomien sivuilta, jossa käsiteltiin nuorten työllistymistä suhteilla ja miten vanhemmat pyrkivät auttamaan lapsiaan työuran alkuun. Kärjistetyimmissä esimerkeissä vanhemmat ja isovanhemmat soittelevat työpaikkoihin ja kyselevät kullanmuruilleen töitä. Artikkelissa kerrotaan jopa yhdestä tapauksesta, jossa äiti tuli lapsensa kanssa työhaastatteluun. Hmmm, varmaan vaikea arvata kuinka hyvän vaikutelman työtä etsivästä nuoresta saa näissä tapauksissa.
Minunkin ensimmäinen kesätyöni aukesi suhteilla, äitini avulla. Pääsin eräälle toimistolle arkistoimaan, skannaamaan ja siivoamaan. Sen jälkeen en ole hyötynyt vanhemmistani, enkä liion muistakaan sukulaisista. Uskoisin, että suhteilla työllistyminen on vähentynyt, mutta kyllä sitä edelleen paljon tapahtuu. Eräs ystäväni kiroili muutama kesä sitten, kun hänen työpaikalleen palkattiin kesätöihin pomon teini-ikäinen herranterttu, josta oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Paikkaa haki monta motivoitunutta ja pätevää tyyppiä. Muut toimistolla saivat sitten paikkailla hiki hatussa teinin tekemättömiä töitä. Siinä vaiheessa, kun työhön palkataan epäpätevä ihminen pelkästään perhesuhteen takia, on mielestäni kyse aseman räikeästä väärinkäytöstä.
On kyllä totta, että teininä on vaikeaa saada töitä. Siinä vaiheessa kaikki ovat vielä hyvin pitkälti samalla lähtöviivalla, mitenpä siinä sitten erotut. Tottakai pitää olla oma-aloitteinen ja reipas ja blaa blaa. Mutta kun kymmenentuhatta muutakin reipasta teiniä hakee samoja tehtäviä, ei auta kuin toivoa hyvää arpaonnea. Kokemuksesta tiedän, että siinä tilanteessa todella toivoisi, että olisi edes joku sedän kaima sellaisessa asemassa, että voisi vähän avittaa. Olen varmaan satoja kertoja manannut työhakemuksia täyttäessäni, että mistä sitä kuuluisaa kokemusta saa, jos kukaan ei ota ensimäiseenkään paikkaan.
Suhteet ovat työelämässä valttikortti ja verkostoja kannattaa lähteä luomaan heti työelämän kynnyksellä. Kuten Tradenomiliiton opiskelija- ja nuorisoasiamies Elina Halkola Kokon artikkelissa toteaa, myös esimerkiksi harrastusten kautta saattaa saada työelämää edistäviä kontakteja. Verkostoituminenhan on nykyään kauhean hip ja trendikästä, mutta ei se ole pelkkää sanahelinää. Sana osaavista ja hyvistä tyypeistä leviää helposti verkostojen kautta ja hyvät tyypit saavat aina töitä.
torstai 15. maaliskuuta 2012
Hiekkalaatikkomeininkiä
Tällä viikolla minua on kiehuttanut kaksi asiaa: työpaikkakiusaaminen ja naisten huonompi asema työelämässä. Olkoon ensiksi mainittu tämän viikon aihe, jälkimmäisen aiheen muotoilua joudun ehkä vielä hauduttelemaan, jotta tekstistä ei tule täysin ruokotonta.
Joskus myöhäisessä teini-iässä minulle valkeni masentava fakta: ihmiset eivät tietyiltä osin aikuistu koskaan. Samanlainen typerä kiusaaminen, syrjiminen ja selän takana supiseminen jatkuu hiekkalaatikolta hautaan. Itsekin olen tätä työelämssä joutunut todistamaan. Olen nähny jatkuvaa selän takana pahan puhumista, toisen työn suorasukaista ja julkista lyttäämistä, toisen työpanoksen vähättelemistä, oman aseman tarpeetonta pönkittämistä... Voin vain kuvitella, millaista on joutua järjestelmällisen työpaikkakiusaamisen uhriksi.
Työpaikkakiusaamisesta erityisen ongelmallista tekee ehkä se, että sitä ei osata tunnistaa. Ensinnäkin periaatteessa ajatus siitä, että aikuiset kiusaavat toisiaan, on jotenkin absurdi. Vaikka on yleisesti tunnettua, että sitä tapahtuu paljon ja jatkuvasti. Lisäksi mielestäni aikuisille annetaan liikaa anteeksi vedoten persoonaan. Joku saattaa kohdella alaisiaan tai kollegoitaan ikävästi ja asiaan suhtaudutaan: "se nyt vain on hänen tapansa johtaa" tai "hän on sellainen räiskyvä persoona". Hei, jokaisen normaalin aikuisen on kyettävä hillitsemään räiskymisensä. Monella myös varmasti kestää aikansa tajuta, että jatkuva lyttääminen ei oikeasti johdukkaan oman työpanoksen totaalisesta surkeudesta, vaan jonkun mielivaltaisesta halusta nousta muiden yläpuolelle. Tämän tajuamisessa lähimmät työtoverit voivat olla ratkaisevassa asemassa.
Jokaisella on oikeus tulla reilusti kohdelluksi työpaikallaan. Negatiivinen ilmapiiri tai jonkun jatkuva pelkääminen ei tasan varmasti kohenna kenenkään työsuoritusta. Aikuiselle ihmiselle ei nähdäkseni myöskään tarvitse huutaa tai tiuskia jonkun asian läpiviemiseksi. Ihana työympäristö on tuotteliaampi, luovempi ja helpommin kehitettävissä, eikö?
Herättikö ajatuksia? Olisi hienoa kuulla mielipiteitä ja ehkä jopa kokemuksia, vaikka aihe onkin melkolailla arka.
Joskus myöhäisessä teini-iässä minulle valkeni masentava fakta: ihmiset eivät tietyiltä osin aikuistu koskaan. Samanlainen typerä kiusaaminen, syrjiminen ja selän takana supiseminen jatkuu hiekkalaatikolta hautaan. Itsekin olen tätä työelämssä joutunut todistamaan. Olen nähny jatkuvaa selän takana pahan puhumista, toisen työn suorasukaista ja julkista lyttäämistä, toisen työpanoksen vähättelemistä, oman aseman tarpeetonta pönkittämistä... Voin vain kuvitella, millaista on joutua järjestelmällisen työpaikkakiusaamisen uhriksi.
Työpaikkakiusaamisesta erityisen ongelmallista tekee ehkä se, että sitä ei osata tunnistaa. Ensinnäkin periaatteessa ajatus siitä, että aikuiset kiusaavat toisiaan, on jotenkin absurdi. Vaikka on yleisesti tunnettua, että sitä tapahtuu paljon ja jatkuvasti. Lisäksi mielestäni aikuisille annetaan liikaa anteeksi vedoten persoonaan. Joku saattaa kohdella alaisiaan tai kollegoitaan ikävästi ja asiaan suhtaudutaan: "se nyt vain on hänen tapansa johtaa" tai "hän on sellainen räiskyvä persoona". Hei, jokaisen normaalin aikuisen on kyettävä hillitsemään räiskymisensä. Monella myös varmasti kestää aikansa tajuta, että jatkuva lyttääminen ei oikeasti johdukkaan oman työpanoksen totaalisesta surkeudesta, vaan jonkun mielivaltaisesta halusta nousta muiden yläpuolelle. Tämän tajuamisessa lähimmät työtoverit voivat olla ratkaisevassa asemassa.
Jokaisella on oikeus tulla reilusti kohdelluksi työpaikallaan. Negatiivinen ilmapiiri tai jonkun jatkuva pelkääminen ei tasan varmasti kohenna kenenkään työsuoritusta. Aikuiselle ihmiselle ei nähdäkseni myöskään tarvitse huutaa tai tiuskia jonkun asian läpiviemiseksi. Ihana työympäristö on tuotteliaampi, luovempi ja helpommin kehitettävissä, eikö?
Herättikö ajatuksia? Olisi hienoa kuulla mielipiteitä ja ehkä jopa kokemuksia, vaikka aihe onkin melkolailla arka.
perjantai 9. maaliskuuta 2012
Vaarallista duunia
Otsikoinnista voisi olettaa, että tämä postaus käsittelee kaivostyötä, syvänmerentutkimusta tai vaikka palomiehiä. Vaan ei. Se on kuulkaa siisti sisätyö, joka on tie lihavuuteen ja kuolemaan. Näin väittää ainakin Matt Silverman, joka pohjaa tietonsa liutaan tutkimuksia (tsekkaa artikkeli, lähteet ja mainio infografiikka täältä). Kannattaisikohan tähän puuttua vähän aktiivisemmin työpaikoilla?
Vielä 1960-luvulla lähes puolet kaikista työtehtävistä sisälsi jonkinlaista fyysistä rasitetta. Nyt luku on alle 20%. Istumatyötä tekevillä on kaksi kertaa suurempi riski kuolla sydänsairauksiin, kuin fyysistä työtä tekevillä. Lisäksi valtaosa tietokonetta työssään käyttävistä kärsii näköongelmista.
Terveysongelmia löytyy varmasti monelta alalta. Tiettyä kaavaa päivästä toiseen toistava työ rasittaa vääjäämättä enemmän joitain osia ruumista. Tai mielestä. Istumatyön ongelmiin olisi kuitenkin helppo puuttua ja näin ehkäistäisi suuren työssäkäyvien joukon terveysongelmia. Luulisi olevan ihan työnantajienkin intressi pitää porukka pitkään terveenä ja työkykyisenä.
Viivin vinkit liikkuvampaan toimistotyöhön:
- Kiertele kahvitauolla moikkaamassa työkavereitasi, sen sijaan, että viettäisit sen koneella (mikäli tämä ei fataalisti häiritse kollegoidesi työntekoa).
- Älä myöskään vietä lounastaukoa netissä surffaillen, vaan poistu ulos toimistosta syömään. Kesän tullen voi vaikka ottaa eväät mukaan ja lähteä lounaspiknikille!
- Taukojumppa! Saattaa kuullostaa tosi ysäriltä, mutta tekee hyvää niin mielelle kuin ruumiillekkin.
- Jos sinulla on jotain pientä asiaa samassa toimistossa työkentelevälle työkaverillesi, älä käytä sähköpostia, vaan kävele hänen luokseen ja asioi kasvotusten.
- Ja viimeisenä, mutta erittäin tärkeänä: harrasta liikuntaa työajan ulkopuolella. Istumatyön rapauttavaa vaikutusta vastaan on parempi taistella tiukoilla pakaroilla ja tukevilla selkälihaksilla.
Olisi mukava kuulla, mikäli teidän työpaikalla on keksitty hyviä keinoja saada silloin tällöin porukka ylös penkistä!
Vielä 1960-luvulla lähes puolet kaikista työtehtävistä sisälsi jonkinlaista fyysistä rasitetta. Nyt luku on alle 20%. Istumatyötä tekevillä on kaksi kertaa suurempi riski kuolla sydänsairauksiin, kuin fyysistä työtä tekevillä. Lisäksi valtaosa tietokonetta työssään käyttävistä kärsii näköongelmista.
Terveysongelmia löytyy varmasti monelta alalta. Tiettyä kaavaa päivästä toiseen toistava työ rasittaa vääjäämättä enemmän joitain osia ruumista. Tai mielestä. Istumatyön ongelmiin olisi kuitenkin helppo puuttua ja näin ehkäistäisi suuren työssäkäyvien joukon terveysongelmia. Luulisi olevan ihan työnantajienkin intressi pitää porukka pitkään terveenä ja työkykyisenä.
Viivin vinkit liikkuvampaan toimistotyöhön:
- Kiertele kahvitauolla moikkaamassa työkavereitasi, sen sijaan, että viettäisit sen koneella (mikäli tämä ei fataalisti häiritse kollegoidesi työntekoa).
- Älä myöskään vietä lounastaukoa netissä surffaillen, vaan poistu ulos toimistosta syömään. Kesän tullen voi vaikka ottaa eväät mukaan ja lähteä lounaspiknikille!
- Taukojumppa! Saattaa kuullostaa tosi ysäriltä, mutta tekee hyvää niin mielelle kuin ruumiillekkin.
- Jos sinulla on jotain pientä asiaa samassa toimistossa työkentelevälle työkaverillesi, älä käytä sähköpostia, vaan kävele hänen luokseen ja asioi kasvotusten.
- Ja viimeisenä, mutta erittäin tärkeänä: harrasta liikuntaa työajan ulkopuolella. Istumatyön rapauttavaa vaikutusta vastaan on parempi taistella tiukoilla pakaroilla ja tukevilla selkälihaksilla.
Olisi mukava kuulla, mikäli teidän työpaikalla on keksitty hyviä keinoja saada silloin tällöin porukka ylös penkistä!
perjantai 24. helmikuuta 2012
Painajaismaiset työhaastattelut
Meillä Voitella on kovasti puhuttu siitä, miten työnhakijoita pitäisi valmentaa työhaastatteluihin ja ylipäätään työnhakuun. Asialla on toki myös toinen puoli: millä valmiuksilla työnantajat haastattelevat hakijoita? Tätä aloin tänään pohtia enemmänkin.
Minun nähdäkseni työhaastattelu on tilanne, jossa hakija yrittää myydä omat kykynsä yrityksen käyttöön. Haastattelijat puolestaan pyrkivät löytämään yritykselle sopivaa työvoimaa JA samalla myymään yrityksen potentiaaliselle kandidaatille, eikö? Vaikka työnhakija on hakenut jotain tiettyä paikkaa, eihän se tarkoita sitä, että hän on täysin varauksetta valmis aloittamaan siellä työskentelyn. Mikäli haastattelijat antavat yrityksestä huonon kuvan, saattaa kandidaatti päättää kiikutaa talenttinsa johonkin mukavampaan firmaan.
Kuten olenkin aiemmin todennut, olen ehtinyt puuhata monenlaista elämäni aikana. Monenlaisen puuhaaminen on vaatinut myös monenlaisia työhaastatteluita. Oi kyllä, niitä on ollut monenkirjavia. Osa työhaastatteluista on jäänyt hyvin positiivisesti mieleen, vaikka en olisi paikkaa saanutkaan. Osa sitten on jäänyt mieleen, noh, vähän vähemmän imartelevasssa mielessä. Kerroinkin jo aiemmin vaatetusalan liikkeestä, josta minut käännytettiin "liian hippimäisenä". Eräs toinen haastattelu jäi mieleen jäätävästä tunnelmasta. Kukaan ei tainnut hymyillä kertaakaan sen jälkeen, kun olimme astuneet neuvotteluhuoneeseen. Kaksi haastattelijaa tuijotti minua pistävästi ja esitti kysymyksiä asenteella: ethän sinä näitä hommia kuitenkaan osaa. Jostain kumman syystä en lähtenyt enää haastatteluiden toiselle kierrokselle, vaan valitsin toisen paikan. Eräs haastattelijaherra alkoi heti kättelyn jälkeen kärkkäästi kritisoimaan aiemmassa työpaikassa tekemiäni töitä. Olin jo lähes valmis poistumaan koko tilanteesta, mutta halusin nähdä homman loppuun. Vartin sättimisen jälkeen hän totesi, että oli vain testannut miten osaan ottaa kritiikkiä vastaan. Kuulemma asiakkaiden varalta. Mielenkiintoinen ja yllättävä taktiikka kyllä, mutta itse ainakin suhtaudun huomattavan erilailla hankaliin asiakastilanteisiin ja tilanteisiin, jossa ventovieras ihminen, ehkä mahdollinen työnantaja, haukkuu minua. Tyylinsä kullakin.
Työhaastattelutilateesta lähtee esimiehen ja alaisen suhteen luominen. Ja yrityksen ja työntekijän suhteen luominen. Reiluun esimieheen, jonka kanssa on suhteellisen samalla aaltopituudella, on huomattavasti helpompi sitoutua. Ja hyvästä sitoutumisesta puolestaan seuraa liuta muita hyviä asioita. En tarkoita, että työhaastatteluissa pitäisi pelata lautapelejä ja syödä jäätelöä, kandidaatit on toki hyvä pistää vähän tiukillekkin, jotta todellinen luonto paljastuu. Mutta silti, kyse ei ole vain siitä, millaisen kuvan työnantaja saa hakijasta, vaan myös toisinpäin.
Onkos Viivin kuulijakunnalla kamalia haastattelumuistoja? Kertokaa ihmeessä myös haastattelijan näkökulmasta! Tai olinko muuten tässä pohdinnassa mielestänne ihan hukassa vai asian ytimessä?
Rentouttavaa viikonloppua (mihin nämä viikot katoaa?)!
Minun nähdäkseni työhaastattelu on tilanne, jossa hakija yrittää myydä omat kykynsä yrityksen käyttöön. Haastattelijat puolestaan pyrkivät löytämään yritykselle sopivaa työvoimaa JA samalla myymään yrityksen potentiaaliselle kandidaatille, eikö? Vaikka työnhakija on hakenut jotain tiettyä paikkaa, eihän se tarkoita sitä, että hän on täysin varauksetta valmis aloittamaan siellä työskentelyn. Mikäli haastattelijat antavat yrityksestä huonon kuvan, saattaa kandidaatti päättää kiikutaa talenttinsa johonkin mukavampaan firmaan.
Kuten olenkin aiemmin todennut, olen ehtinyt puuhata monenlaista elämäni aikana. Monenlaisen puuhaaminen on vaatinut myös monenlaisia työhaastatteluita. Oi kyllä, niitä on ollut monenkirjavia. Osa työhaastatteluista on jäänyt hyvin positiivisesti mieleen, vaikka en olisi paikkaa saanutkaan. Osa sitten on jäänyt mieleen, noh, vähän vähemmän imartelevasssa mielessä. Kerroinkin jo aiemmin vaatetusalan liikkeestä, josta minut käännytettiin "liian hippimäisenä". Eräs toinen haastattelu jäi mieleen jäätävästä tunnelmasta. Kukaan ei tainnut hymyillä kertaakaan sen jälkeen, kun olimme astuneet neuvotteluhuoneeseen. Kaksi haastattelijaa tuijotti minua pistävästi ja esitti kysymyksiä asenteella: ethän sinä näitä hommia kuitenkaan osaa. Jostain kumman syystä en lähtenyt enää haastatteluiden toiselle kierrokselle, vaan valitsin toisen paikan. Eräs haastattelijaherra alkoi heti kättelyn jälkeen kärkkäästi kritisoimaan aiemmassa työpaikassa tekemiäni töitä. Olin jo lähes valmis poistumaan koko tilanteesta, mutta halusin nähdä homman loppuun. Vartin sättimisen jälkeen hän totesi, että oli vain testannut miten osaan ottaa kritiikkiä vastaan. Kuulemma asiakkaiden varalta. Mielenkiintoinen ja yllättävä taktiikka kyllä, mutta itse ainakin suhtaudun huomattavan erilailla hankaliin asiakastilanteisiin ja tilanteisiin, jossa ventovieras ihminen, ehkä mahdollinen työnantaja, haukkuu minua. Tyylinsä kullakin.
Työhaastattelutilateesta lähtee esimiehen ja alaisen suhteen luominen. Ja yrityksen ja työntekijän suhteen luominen. Reiluun esimieheen, jonka kanssa on suhteellisen samalla aaltopituudella, on huomattavasti helpompi sitoutua. Ja hyvästä sitoutumisesta puolestaan seuraa liuta muita hyviä asioita. En tarkoita, että työhaastatteluissa pitäisi pelata lautapelejä ja syödä jäätelöä, kandidaatit on toki hyvä pistää vähän tiukillekkin, jotta todellinen luonto paljastuu. Mutta silti, kyse ei ole vain siitä, millaisen kuvan työnantaja saa hakijasta, vaan myös toisinpäin.
Onkos Viivin kuulijakunnalla kamalia haastattelumuistoja? Kertokaa ihmeessä myös haastattelijan näkökulmasta! Tai olinko muuten tässä pohdinnassa mielestänne ihan hukassa vai asian ytimessä?
Rentouttavaa viikonloppua (mihin nämä viikot katoaa?)!
torstai 16. helmikuuta 2012
Kesätyöjahti alkaa: än yy tee nyt!
Huomio nuoriso! Kesä tulee hurjaa vauhtia, vaikka vielä saammekin kahlata polvia myöten lumessa. Nyt on viimeistään aika herätä kesätyöjahtiin!
Allekirjoittaneen ensimmäinen kesätyö oli pihojen haravoimista ja kukkapenkkien kitkemistä. Taisin olla 16-vuotias. Työ oli leppoisaa; pomo ei ollut hengittämässä niskaan (kunhan työt hoidettiin ajallaan) ja työpäivät sai viettää suunnilleen samanikäisten nuorten kanssa. Silloin tällöin bonuksena olivat upeat ilmat, ja siitä seurannut upea rusketus. Palkka ei ollut kummoinen, mutta varsin riittävä taskuraha teinille.
Totuuden nimissä on kerrottava, että saatoimme joskus hiukan käyttää pomon läsnäolemattomuutta hyväksikin. Mutta hei, mitä sitten jos otettiin pikku torkut jonkun parvekkeen alla, työt hoidettiin aina ja kunnolla! Vietimme muutamien ystävieni kanssa kyseisissä pihahommissa muutaman kesän ja siitä jäänyt kitkemisvietti ei ihan heti hellittänytkään. Vielä loppukesästä ja jopa seuraavina kesinä, kun olimme jo muissa töissä, saattoi joku huomaamattaan pihalla istuskellessamme alkaa nyppiä viereisestä istutuksesta rikkaruohoja.
Mikäli itselläni joskus tulevaisuudessa on lapsia, aion ehdottomasti patistaa heidät teini-iässä kesätöihin. Koko kesää ei tarvitse raataa, mutta edes muutama viikko oikeaa työtä opettaa jos vaikka mitä. Jos ei muuta, niin itse en ainakaan katsoisi työnanatajana kovin hyvällä 20-vuotiasta hakijaa, jolla ei pätkääkään työkokemusta. Eli nyt niitä hakemuksia menemään!
Ihanaa viikonloppua kaikille!
Allekirjoittaneen ensimmäinen kesätyö oli pihojen haravoimista ja kukkapenkkien kitkemistä. Taisin olla 16-vuotias. Työ oli leppoisaa; pomo ei ollut hengittämässä niskaan (kunhan työt hoidettiin ajallaan) ja työpäivät sai viettää suunnilleen samanikäisten nuorten kanssa. Silloin tällöin bonuksena olivat upeat ilmat, ja siitä seurannut upea rusketus. Palkka ei ollut kummoinen, mutta varsin riittävä taskuraha teinille.
Totuuden nimissä on kerrottava, että saatoimme joskus hiukan käyttää pomon läsnäolemattomuutta hyväksikin. Mutta hei, mitä sitten jos otettiin pikku torkut jonkun parvekkeen alla, työt hoidettiin aina ja kunnolla! Vietimme muutamien ystävieni kanssa kyseisissä pihahommissa muutaman kesän ja siitä jäänyt kitkemisvietti ei ihan heti hellittänytkään. Vielä loppukesästä ja jopa seuraavina kesinä, kun olimme jo muissa töissä, saattoi joku huomaamattaan pihalla istuskellessamme alkaa nyppiä viereisestä istutuksesta rikkaruohoja.
Mikäli itselläni joskus tulevaisuudessa on lapsia, aion ehdottomasti patistaa heidät teini-iässä kesätöihin. Koko kesää ei tarvitse raataa, mutta edes muutama viikko oikeaa työtä opettaa jos vaikka mitä. Jos ei muuta, niin itse en ainakaan katsoisi työnanatajana kovin hyvällä 20-vuotiasta hakijaa, jolla ei pätkääkään työkokemusta. Eli nyt niitä hakemuksia menemään!
Ihanaa viikonloppua kaikille!
keskiviikko 8. helmikuuta 2012
Lapsuuden haaveita ja aikuisuuden haahuilua
Kuinkahan moni päätyy siihen ammattiin, josta on lapsena haaveillut? Kai nyt joku sentään?
Pienenä minun haaveammattini oli eläinlääkäri. Koska tykkäsin eläimistä, loogista eikö totta? Jossain vaiheessa tajusin, että eläinlääkäri ei pelkästään silittele ja helli eläimiä, vaan joutuu muun muassa lopettamaan niitä. Päätin vaihtaa urani suuntaa. Seuraavana listalle nousivat vaatesuunnittelija (koska tykkäsin piirtää ja olin varmaan katsonut Kauniita ja Rohkeita) ja ratsastuksenopettaja (koska harrastin ratsastusta niin kuin kaikki naapuruston pikkutytöt). Hevoshommat tajusin liian raskaiksi joskus teini-iässä, sitä sen sijaan en muista mihin lupaava muotiurani kaatui.
Sittemmin olen kulkenut monia polkuja ja olen varsin tyytyväinen siihen missä olen, ja taidan jopa tietää suurin piirtein mitä haluan tehdä jatkossa. Vaikka en olekaan ihan penskasta asti tähdännyt juuri tähän, koen olevani onnekas, kun tiedän mitä haluan, mistä tykkään ja missä olen hyvä. Ei mikään itsestäänselvyys tämän päivän nuorille aikuisille, jotka venyttävät ja vanuttavat opintoja yli kolmen kympin, koska vakituinen työelämä ja jonkun tietyn suunnan valitseminen nähdään ahdistavana. Olemme haahuilijasukupolvi. Haluaisimme opiskella vähän kaikkea ja matkustella ja kokeilla erilaisia töitä. Vakituinen työpaikka ja 8-16 päivät eivät välttämättä enää edustakkaan onnistumista ja turvaa, vaan harmaata oravanpyörää. Uskon, että tällä ajatusmaailmalla tulee myös olemaan vaikutuksia työkulttuuriin.
Työhaastatteluissa kysytään usein, missä kandidaatti näkee itsensä esimerkiksi viiden vuoden päästä. Kamala kysymys! Omaa elämääni olen pakon edessä joutunut suunnittelemaan ensi syksylle asti ja se tuntuu melko lailla maksimilta. Muutaman vuoden säteellä osaisin ehkä sanoa jotain, mutta viiden vuoden päästä tai sitä kauempana, ei aavistustakaan. Ehkä tältä haahuilijasukupolvelta puuttuu myös sitä pitkän tähtäimen urasuunnittelua. Enää ei edetä samassa firmassa assistentista johtajaksi, vaan pompitaan työtehtävien ja työpaikkojen välillä.
Jos harkitset uran vaihtoa, kaivappa muistin syövereistä esiin ne lapsuuden haaveet. Ehkä siellä kyti joku varteenotettavakin vaihtoehto, joka vain hautautui rationaalisten ratkaisujen alle? Eläinlääkäriä minusta ei koskaan tule, sillä haluan yhäkin vain keskittyä eläinten paijaamiseen hoitotoimenpiteiden sijaan. Sen sijaan, kuka tietää vaikka joku päivä elvyttäisin sisäisen muotisuunnittelijani. Tykkään vieläkin piirtää.
Pienenä minun haaveammattini oli eläinlääkäri. Koska tykkäsin eläimistä, loogista eikö totta? Jossain vaiheessa tajusin, että eläinlääkäri ei pelkästään silittele ja helli eläimiä, vaan joutuu muun muassa lopettamaan niitä. Päätin vaihtaa urani suuntaa. Seuraavana listalle nousivat vaatesuunnittelija (koska tykkäsin piirtää ja olin varmaan katsonut Kauniita ja Rohkeita) ja ratsastuksenopettaja (koska harrastin ratsastusta niin kuin kaikki naapuruston pikkutytöt). Hevoshommat tajusin liian raskaiksi joskus teini-iässä, sitä sen sijaan en muista mihin lupaava muotiurani kaatui.
Sittemmin olen kulkenut monia polkuja ja olen varsin tyytyväinen siihen missä olen, ja taidan jopa tietää suurin piirtein mitä haluan tehdä jatkossa. Vaikka en olekaan ihan penskasta asti tähdännyt juuri tähän, koen olevani onnekas, kun tiedän mitä haluan, mistä tykkään ja missä olen hyvä. Ei mikään itsestäänselvyys tämän päivän nuorille aikuisille, jotka venyttävät ja vanuttavat opintoja yli kolmen kympin, koska vakituinen työelämä ja jonkun tietyn suunnan valitseminen nähdään ahdistavana. Olemme haahuilijasukupolvi. Haluaisimme opiskella vähän kaikkea ja matkustella ja kokeilla erilaisia töitä. Vakituinen työpaikka ja 8-16 päivät eivät välttämättä enää edustakkaan onnistumista ja turvaa, vaan harmaata oravanpyörää. Uskon, että tällä ajatusmaailmalla tulee myös olemaan vaikutuksia työkulttuuriin.
Työhaastatteluissa kysytään usein, missä kandidaatti näkee itsensä esimerkiksi viiden vuoden päästä. Kamala kysymys! Omaa elämääni olen pakon edessä joutunut suunnittelemaan ensi syksylle asti ja se tuntuu melko lailla maksimilta. Muutaman vuoden säteellä osaisin ehkä sanoa jotain, mutta viiden vuoden päästä tai sitä kauempana, ei aavistustakaan. Ehkä tältä haahuilijasukupolvelta puuttuu myös sitä pitkän tähtäimen urasuunnittelua. Enää ei edetä samassa firmassa assistentista johtajaksi, vaan pompitaan työtehtävien ja työpaikkojen välillä.
Jos harkitset uran vaihtoa, kaivappa muistin syövereistä esiin ne lapsuuden haaveet. Ehkä siellä kyti joku varteenotettavakin vaihtoehto, joka vain hautautui rationaalisten ratkaisujen alle? Eläinlääkäriä minusta ei koskaan tule, sillä haluan yhäkin vain keskittyä eläinten paijaamiseen hoitotoimenpiteiden sijaan. Sen sijaan, kuka tietää vaikka joku päivä elvyttäisin sisäisen muotisuunnittelijani. Tykkään vieläkin piirtää.
torstai 26. tammikuuta 2012
Musti mukaan toimistolle
Vuoden vaihteessa astui voimaan laki, että lemmikkieläimiä saa periaatteessa viedä tarjoilutiloihin eli kahviloihin, baareihin ja ravintoloihin. Jokainen kuppila saa kuitenkin itse päättää hyväksyykö se karvaiset asiakkaat ja jos hyväksyy, siitä täytyy ilmoittaa selkeästi. Minun kotiympäristössäni on ainakin yksi terassi, joka kesäisin jopa tarjoaa nelijalkaisille terassivieraille vedet ja lukuisilla muillakin terasseilla olen nähnyt hauvoja pöytien alla pötköttelemässä. Silti ehkä vähän hassu ajatus, että ravintolassa olisi sisällä koiria tai muita lemmikkejä...
Mitenkäs sitte työpaikalla? Nykyäänhän taitaa olla jonkinlainen trendi, että kaikilla hip ja pop toimistoilla pyörii joku karvainen maskotti. Yhdellä entisellä työpaikallani toimistolle sai aluksi viedä koiria, mutta oltuani talossa ehkä puolisen vuotta, käytäntö muuttui. Silloin kun koirat vielä olivat siellä sallittuja, ne toivat kyllä suurta iloa ja riemua vieraillessaan. Eivätkä omistajat huvikseen haukkujaan sinne tuoneet; syynä oli yleensä pitkä työpäivä, jota pentu ei olisi jaksanut olla yksin kotona, tai vaikkapa eläinlääkäriaika kesken työpäivän. Vaatii kuitenkin aika paljon sekä koiralta että omistajalta jakaa sama työpiste. Omassa hauvassani on ehdottomasti se vika, että se kuorsaa. Kovaa. Yritä siinä sitten tehdä töitä. Tai no, itse siihen vielä pystyisin, sillä olen jo suhteellisen immuuni koirani omituiselle mölinälle, mutta kollegoille joutuisin varmaan ostamaan korvatulpat.
Työviihtyvyys on hillittömän tärkeä asia ja yksi avain siihen on keskustelu ja kehitykselle avoin ilmapiiri. Jos kellään ei ole mitään sitä vastaan, vaihtakaa se joka kuun kolmannen perjantain "rennon pukeutumisen" -päivä "tuo lemmikkisi töihin" -päiväksi. Tai jos ei ole lemmikkiä niin tuo vaikka lapsen. Kaikenlainen repäiseminen ja poikkeavuus työpaikalla saattaa johtaa häkellyttävään yhteisöllisyyteen!
P.S. Olipahan presidentinvaalit! Muistakaa äänestää toisellakin kierroksella, tuleepa kuulkaas jännää!
Mitenkäs sitte työpaikalla? Nykyäänhän taitaa olla jonkinlainen trendi, että kaikilla hip ja pop toimistoilla pyörii joku karvainen maskotti. Yhdellä entisellä työpaikallani toimistolle sai aluksi viedä koiria, mutta oltuani talossa ehkä puolisen vuotta, käytäntö muuttui. Silloin kun koirat vielä olivat siellä sallittuja, ne toivat kyllä suurta iloa ja riemua vieraillessaan. Eivätkä omistajat huvikseen haukkujaan sinne tuoneet; syynä oli yleensä pitkä työpäivä, jota pentu ei olisi jaksanut olla yksin kotona, tai vaikkapa eläinlääkäriaika kesken työpäivän. Vaatii kuitenkin aika paljon sekä koiralta että omistajalta jakaa sama työpiste. Omassa hauvassani on ehdottomasti se vika, että se kuorsaa. Kovaa. Yritä siinä sitten tehdä töitä. Tai no, itse siihen vielä pystyisin, sillä olen jo suhteellisen immuuni koirani omituiselle mölinälle, mutta kollegoille joutuisin varmaan ostamaan korvatulpat.
Työviihtyvyys on hillittömän tärkeä asia ja yksi avain siihen on keskustelu ja kehitykselle avoin ilmapiiri. Jos kellään ei ole mitään sitä vastaan, vaihtakaa se joka kuun kolmannen perjantain "rennon pukeutumisen" -päivä "tuo lemmikkisi töihin" -päiväksi. Tai jos ei ole lemmikkiä niin tuo vaikka lapsen. Kaikenlainen repäiseminen ja poikkeavuus työpaikalla saattaa johtaa häkellyttävään yhteisöllisyyteen!
P.S. Olipahan presidentinvaalit! Muistakaa äänestää toisellakin kierroksella, tuleepa kuulkaas jännää!
torstai 19. tammikuuta 2012
Ulkonäköpaineita
Ennen en liittänyt työhakemuksiin valokuvaani, jos sitä ei erikseen pyydetty. Nykyisin elän siinä uskossa, että jään ehkä paremmin mieleen, kun hakemuksesta näkee heti naamani. Mutta välittääkö kuva aina sellaisen viestin, kuin olen ajatellut? Näkevätkö kaikki kuvassani siistin ja positiivisen näköisen nuoren naisen? Vai herättääkö se joissain mielikuvan blondista tyttösestä, josta ei ehkä ole vaativiin tehtäviin? Tai voiko se tietämättäni herättää muita ei-toivottuja mielikuvia työnantajissa?
Sehän ei ole salaisuus, että erityisesti tiettyihin asiakaspalvelutehtäviin palkattavien on täytettävä tietyt ulkonäkökriteerit. Kosmetiikka- ja vaateliikkeissä ja esimerkiksi isoimpien liikuntakeskusten respoissa näkee vain ja ainoastaan huoliteltuja, hoikkia, kauniita tyttöjä ja poikia. Mutta kuinka paljon perus toimistotyöläisen ulkonäkö alkaa painaa vaakakupissa esimerkiksi erilaisten videohakemusten lisääntyessä? Jääkö hieman ylipainoinen ja ei-niin-muodikas hakija ilman haastattelupaikkaa, kun vastapuolella on solariumrusketettu muodin suurkuluttaja?
Joskus teini-ikäisenä hain kesätöitä pienestä vaateliikkeestä. Omistaja tyrmäsi minut päin naamaa liian hippimäisenä. Noh, ymmärrän omistajan näkökulman ja ymmärsin sen jo tuolloinkin. Mutta olisiko ollut mahdoton ajatus antaa teinitytön vakuuttaa muilta osin ja sitten vain käskeä pukemaan kaulusapaita töihin? Nykyisin haastattelupukeutumiseni koostuu aina kauluspaidasta, mekosta ja korkokengistä. Aikuisen ihmisen onkin syytä osata pukeutua haastatteluun siististi ja edustavasti.
Mielestäni ei tarvitse olla missi ollakseen edustavan näköinen, eikä vaatteiden tarvitse olla kalleinta Guccia ollakseen siistit. Puhtaat vaatteet, suora ryhti ja hymy, niillä pääsee jo alkuun. Suosittelen myös harjan käyttämistä haastattelupäivänä ja naisia kaivamaan ne meikkipussit esiin. Suomessa tunnetaan itsesä brändääminen vielä melko huonosti, mutta jostain on aloitettava. Kannattaa pitää mielessä, että tyylikäs ulkonäkö ei ainakaan haittaa työmarkkinoilla.
Liitän valokuvan tästäkin eteenpäin hakemuksiini, silläkin uhalla, että se ei ole potentiaalisen työnantajan mieleen. Erottuminen on elintärkeää työnhaussa, joten olen valmis ottamaan riskin. Uskon omaan, joskin vielä hiukan hapuilevaan, imagooni.
P.S. Viikonloppuna on vaalit! Muistakaa äänestää! Allekirjoittanut hoiti homman tyylikkäästi jo viimeisenä ennakkoäänestyspäivänä noin tuntia ennen äänestyspaikan sulkeutumista. Saas nähdä miten menee Paavoilla tai vaikka ihanalla Eva Biaudet'lla!
Sehän ei ole salaisuus, että erityisesti tiettyihin asiakaspalvelutehtäviin palkattavien on täytettävä tietyt ulkonäkökriteerit. Kosmetiikka- ja vaateliikkeissä ja esimerkiksi isoimpien liikuntakeskusten respoissa näkee vain ja ainoastaan huoliteltuja, hoikkia, kauniita tyttöjä ja poikia. Mutta kuinka paljon perus toimistotyöläisen ulkonäkö alkaa painaa vaakakupissa esimerkiksi erilaisten videohakemusten lisääntyessä? Jääkö hieman ylipainoinen ja ei-niin-muodikas hakija ilman haastattelupaikkaa, kun vastapuolella on solariumrusketettu muodin suurkuluttaja?
Joskus teini-ikäisenä hain kesätöitä pienestä vaateliikkeestä. Omistaja tyrmäsi minut päin naamaa liian hippimäisenä. Noh, ymmärrän omistajan näkökulman ja ymmärsin sen jo tuolloinkin. Mutta olisiko ollut mahdoton ajatus antaa teinitytön vakuuttaa muilta osin ja sitten vain käskeä pukemaan kaulusapaita töihin? Nykyisin haastattelupukeutumiseni koostuu aina kauluspaidasta, mekosta ja korkokengistä. Aikuisen ihmisen onkin syytä osata pukeutua haastatteluun siististi ja edustavasti.
Mielestäni ei tarvitse olla missi ollakseen edustavan näköinen, eikä vaatteiden tarvitse olla kalleinta Guccia ollakseen siistit. Puhtaat vaatteet, suora ryhti ja hymy, niillä pääsee jo alkuun. Suosittelen myös harjan käyttämistä haastattelupäivänä ja naisia kaivamaan ne meikkipussit esiin. Suomessa tunnetaan itsesä brändääminen vielä melko huonosti, mutta jostain on aloitettava. Kannattaa pitää mielessä, että tyylikäs ulkonäkö ei ainakaan haittaa työmarkkinoilla.
Liitän valokuvan tästäkin eteenpäin hakemuksiini, silläkin uhalla, että se ei ole potentiaalisen työnantajan mieleen. Erottuminen on elintärkeää työnhaussa, joten olen valmis ottamaan riskin. Uskon omaan, joskin vielä hiukan hapuilevaan, imagooni.
P.S. Viikonloppuna on vaalit! Muistakaa äänestää! Allekirjoittanut hoiti homman tyylikkäästi jo viimeisenä ennakkoäänestyspäivänä noin tuntia ennen äänestyspaikan sulkeutumista. Saas nähdä miten menee Paavoilla tai vaikka ihanalla Eva Biaudet'lla!
keskiviikko 11. tammikuuta 2012
Etäisiä ajatuksia työstä ja etätyöstä
Tänään muutaman päivän kestänyt ihanan kirpeä talvisää vaihtui taas kostean kylmäksi räntäsateeksi. Katselin ikkunasta ulos, keitin ison kupin kanelilla maustettua kahvia ja olin ihan hirveän tyytyväinen, että sain jäädä kotiin tekemään töitä. Kotitoimisto on päivän sana, erityisesti talvisessa Suomessa.
Mutta vaikka pimeänä ja sateisena talviaamuna on ihana jäädä oman keittiönpöydän ääreen työskentelemään mukavissa, kulahtaneissa kotivaatteissa, en haluaisi tehdä sitä joka päivä. Hyvästä työyhteisöstä saa energiaa ja inspiraatiota! Ja seuraa. En mitenkään jaksaisi istua kaiket päivät yksin kotona tekemässä töitä. Hei, yksinään on tylsä valittaa, kuinka on taas ihan vääränlainen sää ja työt junnaavat, tai pohtia mitä söisi lounaaksi ja missä. Yksinään on myös tylsä riemuita onnistumisista, eikä kukaan riennä apuun, kun revit rutistuneita papereita tukkeutuneesta tulostimesta. Työyhteisö on ainutlaatuinen sosiaalinen yhteisö, jossa jaetaan eri asioita ja eri tavalla, kuin perheen tai ystävien kesken.
Aikoinaan olin töissä eräässä yrityksessä osastolla, jossa oli vain naisia. Tämä työyhteisö oli poikkeus; olisin nimittäin hyvin paljon mieluummin istunut kaiket päivät vaikka yksin siivouskopissa tekemässä töitä, kuin siinä toimistossa. En edes riittävän hyvin osaa kuvailla sitä negatiivisuuden vuolasta virtaa, joka siinä yhteisössä velloi päivästä toiseen. Enkä väitä, että syy oli siinä, että toimistossa oli vain naisia. Väitän vain, että se yhteisö olisi parantunut muutalla miehellä.
Hyvästä työyhteisöstä saa energiaa ja inspiraatiota, huonosta saa masennuksen, tai ainakin pahan mielen. Lukuisista työpaikoistani huolimatta tämä oli yksittäistapaus ja muutoin olen saanut nauttia ihanista työkavereista.
Niin ja hei. Sen lisäksi, että siellä työpaikan oikealla toimistolla on seuraa ja inspiraatiota ja tukea, sinne saa myös pukeutua. Oikeasti, jos tekisin kaiket päivät kotona töitä, kulkisin aina rönttöisissä kotivaattessa (kyllä, käyn niissä myös kaupassa) tai saliverkkareissa! Mutta tästä työpukeutumisesta riittääkin juttua sen verran, että taidan omistaa sille ihan oman kirjoituksen myöhemmin...
Mutta vaikka pimeänä ja sateisena talviaamuna on ihana jäädä oman keittiönpöydän ääreen työskentelemään mukavissa, kulahtaneissa kotivaatteissa, en haluaisi tehdä sitä joka päivä. Hyvästä työyhteisöstä saa energiaa ja inspiraatiota! Ja seuraa. En mitenkään jaksaisi istua kaiket päivät yksin kotona tekemässä töitä. Hei, yksinään on tylsä valittaa, kuinka on taas ihan vääränlainen sää ja työt junnaavat, tai pohtia mitä söisi lounaaksi ja missä. Yksinään on myös tylsä riemuita onnistumisista, eikä kukaan riennä apuun, kun revit rutistuneita papereita tukkeutuneesta tulostimesta. Työyhteisö on ainutlaatuinen sosiaalinen yhteisö, jossa jaetaan eri asioita ja eri tavalla, kuin perheen tai ystävien kesken.
Aikoinaan olin töissä eräässä yrityksessä osastolla, jossa oli vain naisia. Tämä työyhteisö oli poikkeus; olisin nimittäin hyvin paljon mieluummin istunut kaiket päivät vaikka yksin siivouskopissa tekemässä töitä, kuin siinä toimistossa. En edes riittävän hyvin osaa kuvailla sitä negatiivisuuden vuolasta virtaa, joka siinä yhteisössä velloi päivästä toiseen. Enkä väitä, että syy oli siinä, että toimistossa oli vain naisia. Väitän vain, että se yhteisö olisi parantunut muutalla miehellä.
Hyvästä työyhteisöstä saa energiaa ja inspiraatiota, huonosta saa masennuksen, tai ainakin pahan mielen. Lukuisista työpaikoistani huolimatta tämä oli yksittäistapaus ja muutoin olen saanut nauttia ihanista työkavereista.
Niin ja hei. Sen lisäksi, että siellä työpaikan oikealla toimistolla on seuraa ja inspiraatiota ja tukea, sinne saa myös pukeutua. Oikeasti, jos tekisin kaiket päivät kotona töitä, kulkisin aina rönttöisissä kotivaattessa (kyllä, käyn niissä myös kaupassa) tai saliverkkareissa! Mutta tästä työpukeutumisesta riittääkin juttua sen verran, että taidan omistaa sille ihan oman kirjoituksen myöhemmin...
torstai 5. tammikuuta 2012
Liian pitkä matka töihin
Asun Helsingin kantakaupungissa. Olen asunut siellä nyt reilut kolme vuotta. Sitä ennen asuin Espoossa.
Espoossa asuessani oli mielestäni ihan ok, että bussia joutui odottamaan joskus 15 minuuttia ja tunnin matka kouluun, töihin tai ystävää tapaamaan, ei tuntunut lainkaan ylivoimaisen pitkältä. Toisin on nyt. Hermostun, jos metron saapumiseen on yli kolme minuuttia. Vajaan tunnin matka Espooseen vanhempien tai ystävien luokse tuntuu kamalan pitkältä; sinne jaksaa lähteä vain viikonloppuisin (ja hyvällä säällä). Ylipäätään paikat, joihin ei pääse metrolla tai ratikalla, ovat pääsääntöisesti liian kaukana.
Yhteen aikaan työpaikkani sijaitsi Espoossa, junamatkan päässä. Matka kotoa toimistolle kesti noin 45 minuuttia. Pidin työstäni ja työkavereistani kovasti, mutta harkitsin työpaikan vaihtamista pitkän työmatkan takia. Espoossa kuljin lähes joka päivä saman matkan kouluun, eikä se ollut mikään ongelma. Itseasiassa nautin tuolloin koulumatkoistani; hetki aikaa vain omille ajatuksille ja hyvälle musiikille.
Mikä sitten on sopiva työmatkan pituus? Kuinka pitkän matkan olet valmis päivittäin matkustamaan unelmiesi työpaikan takia? Entä voiko työpaikka on liian lähellä? Elän tällä hetkellä hyvin itsekeskeistä ja hedonistista elämää. Haluan, että kaikki on lähellä, enkä todellakaan kaipaa urbaanin kaupunkielämän keskeltä "omaan rauhaan". Ymmärrän kuitenkin, että jossain vaiheessa saatta tulla tilanne, jolloin oma piha ja perunamaa ohittavat arvoasteikossa 15 minuutin työmatkan.
Kerrostalossa, jossa asun, on ensimmäisessä kerroksessa muutamia liikehuoneistoja. Hiljattain yhdessä näistä oli työpaikka avoinna. Jopa minun mittapuullani kolmet portaat alas olisi jo liian lyhyt työmatka.
Espoossa asuessani oli mielestäni ihan ok, että bussia joutui odottamaan joskus 15 minuuttia ja tunnin matka kouluun, töihin tai ystävää tapaamaan, ei tuntunut lainkaan ylivoimaisen pitkältä. Toisin on nyt. Hermostun, jos metron saapumiseen on yli kolme minuuttia. Vajaan tunnin matka Espooseen vanhempien tai ystävien luokse tuntuu kamalan pitkältä; sinne jaksaa lähteä vain viikonloppuisin (ja hyvällä säällä). Ylipäätään paikat, joihin ei pääse metrolla tai ratikalla, ovat pääsääntöisesti liian kaukana.
Yhteen aikaan työpaikkani sijaitsi Espoossa, junamatkan päässä. Matka kotoa toimistolle kesti noin 45 minuuttia. Pidin työstäni ja työkavereistani kovasti, mutta harkitsin työpaikan vaihtamista pitkän työmatkan takia. Espoossa kuljin lähes joka päivä saman matkan kouluun, eikä se ollut mikään ongelma. Itseasiassa nautin tuolloin koulumatkoistani; hetki aikaa vain omille ajatuksille ja hyvälle musiikille.
Mikä sitten on sopiva työmatkan pituus? Kuinka pitkän matkan olet valmis päivittäin matkustamaan unelmiesi työpaikan takia? Entä voiko työpaikka on liian lähellä? Elän tällä hetkellä hyvin itsekeskeistä ja hedonistista elämää. Haluan, että kaikki on lähellä, enkä todellakaan kaipaa urbaanin kaupunkielämän keskeltä "omaan rauhaan". Ymmärrän kuitenkin, että jossain vaiheessa saatta tulla tilanne, jolloin oma piha ja perunamaa ohittavat arvoasteikossa 15 minuutin työmatkan.
Kerrostalossa, jossa asun, on ensimmäisessä kerroksessa muutamia liikehuoneistoja. Hiljattain yhdessä näistä oli työpaikka avoinna. Jopa minun mittapuullani kolmet portaat alas olisi jo liian lyhyt työmatka.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)